Tekstit

Lapsenkokoinen häpeä

 Tänään en kerinnyt kuin tulla kotiin töistä, niin itutti kuin pientä oravaa. ( Mutta suurta oravaako ei ikinä?) Ovea avatessa kuvittelin miehen alasti essun alla tekemässä ruokaa, ruusun terälehtiä, lapset hoidossa jaja.. No, sehän lapsivapaa meni jo tiistaina, kun vierailtiin tunnin verran paikallisessa ruokakaupassa. Ei ollut terälehtiä ei. Vain teini, joka selittää suu vaahdossa. Juttu oli mallia se teki tätä ja minä sitä. Mutta minähän en ollenkaan ollut osallinen. Siinä asiallisesti keskusteltiin ja totesin, että auta armias, jos minä valheesta sinut kiinni saan (ihan vaan pienesti sievästi nousi epäilys).  Tasan vartti kesti teinillä pokka, ennen kuin juttu rupesi selviämään. Tuijotin häntä ja oli niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Minun lapsi on ollut mukana kiusaamisessa! Häpeä iski niin lujaa, että ihan päähän koski. Mahan pohjassa muljahti paha olo. Ei jumalauta tämä ole totta! Sen tuhat ja sata kertaa olen sanonut, että asiat hoidetaan puhumalla ja ketään ei kiusat

Hetken kaunis

 Kun postaa uuden kuvan facebookiin, toivoo kaikkien tykkäävän siitä. Mitä isompi numero, sen parempi. Osa vaihtaa useammin, jotkut ei juuri koskaan. Jotkut käyttävät monta tuntia meikkaamiseen, kuvaukseen, täydelliseen kuvakulmaan. Jotkut vetävät vatsansa sisään tai ovat mahdollisimman lihasmyönteisessä asennossa hengittämättä saadakseen mahdollisimman hyvän kuvan. Mitäpäs se haittaa, jos hiukkasen sinertää, kuhan tulee loistava otos. Jotkut käyttävät filttereitä, muokkaavat kuvia, joskus jopa luonnottoman näköiseksi. Jotkut etsivät täydellistä paikkaa ottaa selfie. Jotkut tienaavat rahaa sillä, että jakavat pärstäänsä jatkuvasti. Ja kun on painanut julkaisunappia, alkaa kilahdella tykkäyksiä, ehkä joku jopa kommentoi. Jaat sen muihin sosiaalisiin medioihin ja sama homma jatkuu.  Mutta todellisuudessa huomenna sitä kuvaa ei muista kukaan. Miksi siis kaikki se vaiva? Onko se sitä, kaipaa hyväksyntää. Tai halu jakaa vain omaa arkeaan. Vai onko kyseessä huono itsetunto. Vai halu näyttää

Epäonnen C

Kuva
 Eihän se menny tämäkään niin kuin strömsöössä. Yritin kasvattaa nättiä kurkkua.  Sellaista mistä olla ylpeä ja jota esitellä sukulaisille ja naapureille. Mutta ei. Miksi se ei kasvattanut yhtä kiukuraa tuohon lisää? Mikä meni pieleen? Kun ei siitä kyllä saa E- mallista millään. Arvelin, että jokohan ois aika luopua hyvin palvelleesta mandariininkuori- siivestä ja vaihtaa se tuoreempaa E-kurkkuun.   Vai pitäisikö harkita nimenvaihtoa, ettei tämä kurkun kasvatus menisi ihan hukkaan. Miten ois Cpäonnenenkeli? 

Nukke

Kuva
 En ole koskaan leikkinyt nukeilla. Tai oikeastaan olen, olen repinyt niiltä kaiken, mikä on irti lähtenyt. Minusta ne on ollut ehkä pelottaviakin. Kaikki pehmeät nallet ja karvaturrit tuntuivat paljon turvallisemmalta, kuin nurkassa kyyhöttävä nukke silmät selällään. Välillä tuli ajatus, tuijottaako se minua. Isompana sain sellaisen posliininuken, oikein kauniin. Se oli kaikkien kauneusihanteiden mukainen: sileä iho, hoikka vartalo ja valtavan tuuhea tukka. Lasittunein katsein se katsoi kuin väheksyen: Sinusta ei ole näin täydelliseksi. Mitä se täydellisyys sitten on? Laitetut hiukset, hieno meikki, muodokas vartalo, lakatut kynnet. Siihen päälle kauniit korut vaatteet. Vai onko se verkkarit, t-paita, ponnari ja pienet rinnat? Vai jotain siltä ja väliltä? Onko sillä nyt niin merkitystä miltä kukakin näyttää. Kyllä sillä vain tuntuu olevan. Ensin mesottiin siitä, että ketään ei pidä syrjiä ja alettiin puhua kehopositiivisuudesta. Sen jälkeen alkoi nillitys, että kehopositiivisuus on va

Kuinka olla cool?

 Lapsena kesät olivat yksinäistä aikaa. Ei siellä koulussakaan niitä kavereita ollut, mutta elämä tuntui jotenkin vielä tyhjemmältä, kun ei ollut edes niitä kiusaajia. Kuljin metsissä yksin, leikkien, miettien, haaveillen. Usein mietin, että olisipa minulla joku traaginen tarina, joka tekisi minusta suositun. Tarina, joka tekisi minusta edes yhden ystävän arvoisen. Usein kerroin itselleni tarinaa. Tarinaa tytöstä, joka selviytyi yksin vaikeuksissa, keksi ratkaisut, eikä antanut minkään lannistaa. Hän ei ollut säälitty, hän oli arvostettu sitkeydestään. Kun nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin elämääni, ehkä kerroin tarinani jo silloin. On kävelty epäonnistumisesta toiseen. On noussut seinä vastaan useamman kerran. On hylätty, petetty, jätetty. On nähnyt surun liian monta kertaa. On istunut lapsen vieressä miettien, että ottaisi kaiken tuskan pois. On kohdannut ylenkatsomista. On kuullut ilkeitä sanoja. On nähnyt enkelin vievän. On miettinyt, onko tässä elämässä mitään järkeä. Mutt

Kuumat tunteet

 Taannoin satuin vilkasemaan telkkaria, jossa oli haastattelu mustavalkoajalta. Naisilta kysyttiin, ottavatko miehet helpommin kontaktia kesällä. Kyllä, miehet ovat kuulemma puheliaampia ja lähestyvät helpommin. Mietin, jos mieheltä tulee sana päivässä, tuleeko kesällä kaksi? Kyllä minä voin yhtyä tähän. Jos minä tykkäisin omasta sukupuolestani, pitäisin niitä huomattavasti viehättävämpänä bikineissä kuin toppahaalareissa. Seksissäkin säästää aikaa, kun ei tarvitse riisua kolmea kerrastoa. Mutta onko kesä suomalaisella se vuoden kohokohta? Keväisin sitä ajattelee, että tästä tulee mahtava kesä. Odotus on korkealla sekä loman, että kelin suhteen. Jos sataa vettä koko kesän, voi syyttää säätä, miksi kaikki meni taas vatuiksi. Jos on liian kuuma, pilasi se kaiken kivan, koska ei jaksanut tehdä mitään. Jokaisella tuntuu olevan se oma celsiusaste, josta se sää EI voi laskea taikka nousta. Siinä se Pekka Pouta pyörittelee taas päätään ja nauraa partaansa suorassa lähetyksessä, kun keli on no

Metrin turvaväli

 Anoppi osti vuosia sitten meille paripeiton. Peiton, jonka nimi jo itsessään kertoo, että sen alle tarvitset kaverin. Silloin kun alkaa seurustella, peitoksi riittäisi vaikka vain nenäliina. Sitä ollaan niin rakastuneita ja niin koomassa siitä toisesta, ettei edes ymmärrä kylmää. Sitä änkeää niin lähelle, lusikkaa tiivistetään niin, ettei oma ihokaan saa henkeä. Aamulla siinä ollaan edelleen, vaikka yöllä kävisi mielessä, että nyt on käsi hiukan jumissa. Ei, toisesta ei voi päästää irti. Muutaman vuoden jälkeen turvaväliä on tullut noin kymmenen senttiä. Suukotellaan ja katsotaan ohjelmia kainalossa. Molemmilla on omat peitot. Viiden vuoden jälkeen väli on kasvanut kahteenkymmeneen. Enää ei jaksa suukotella, pieni hipaisu iltaisin on ihan hyvä. Arki kuormittaa ja se parisuhde hautautuu jonnekin. Nukkumaan mennessä miettii, onko muistanut ilmoittaa mummolle, että se lapsi tuleekin huomenna sinne. Vai oliko se aamuvuoro sittenkään, mihin olin menossa. Sitä väsyneenä kaivautuu paripeiton