Epäonnenenkeli

Miltei vuosi on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Mitä siinä välissä tapahtui?  Paljon elämää. Istuin vuoristorataan. Käytiin välillä miltei huipullakin, mutta aina sieltä vain  suunta on alaspäin takaisin maan pinnalle. Tai tuntui kyllä, että se vaunu vain rysähti alas. Silloin on vaikea puhua, ku on itse aivan hajalla. Sitä haluaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule sinua. Ei, koska sanat eivät tule ulos asti. Koska on niin väsynyt ja rikki.  En ole pitkään aikaan kolunnut tuota pohjan kellaria noin tarkkaan. Yritin jopa kaivaa sitä vielä syvemmäksi. Mikä siihen johti, avaan näitä myöhemmin. Tänään pakkasin reppuun kahvin, otin pari koiraa matkaan ja menin metsään. Istuin tutulle kannolle ja naurahdin.  Lapsena kolusin näitä samoja metsiä, kun oli vaikeaa.  Nykyisin palaan samalla kannolle. Joskus yksin, joskus kera lasten. Koirat vain on vaihtuneet vuosien aikana. Mutta tähän metsään minä tunnun kuuluvan. Ei sitä kauas ole elämässään päässyt. Mutta tarvitsee...