Epäonnenenkeli

 Taannoin satuin vilkasemaan telkkaria, jossa oli haastattelu mustavalkoajalta. Naisilta kysyttiin, ottavatko miehet helpommin kontaktia kesällä. Kyllä, miehet ovat kuulemma puheliaampia ja lähestyvät helpommin. Mietin, jos mieheltä tulee sana päivässä, tuleeko kesällä kaksi? Kyllä minä voin yhtyä tähän. Jos minä tykkäisin omasta sukupuolestani, pitäisin niitä huomattavasti viehättävämpänä bikineissä kuin toppahaalareissa. Seksissäkin säästää aikaa, kun ei tarvitse riisua kolmea kerrastoa. Mutta onko kesä suomalaisella se vuoden kohokohta? Keväisin sitä ajattelee, että tästä tulee mahtava kesä. Odotus on korkealla sekä loman, että kelin suhteen. Jos sataa vettä koko kesän, voi syyttää säätä, miksi kaikki meni taas vatuiksi. Jos on liian kuuma, pilasi se kaiken kivan, koska ei jaksanut tehdä mitään. Jokaisella tuntuu olevan se oma celsiusaste, josta se sää EI voi laskea taikka nousta. Siinä se Pekka Pouta pyörittelee taas päätään ja nauraa partaansa suorassa lähetyksessä, kun keli on no

 Anoppi osti vuosia sitten meille paripeiton. Peiton, jonka nimi jo itsessään kertoo, että sen alle tarvitset kaverin. Silloin kun alkaa seurustella, peitoksi riittäisi vaikka vain nenäliina. Sitä ollaan niin rakastuneita ja niin koomassa siitä toisesta, ettei edes ymmärrä kylmää. Sitä änkeää niin lähelle, lusikkaa tiivistetään niin, ettei oma ihokaan saa henkeä. Aamulla siinä ollaan edelleen, vaikka yöllä kävisi mielessä, että nyt on käsi hiukan jumissa. Ei, toisesta ei voi päästää irti. Muutaman vuoden jälkeen turvaväliä on tullut noin kymmenen senttiä. Suukotellaan ja katsotaan ohjelmia kainalossa. Molemmilla on omat peitot. Viiden vuoden jälkeen väli on kasvanut kahteenkymmeneen. Enää ei jaksa suukotella, pieni hipaisu iltaisin on ihan hyvä. Arki kuormittaa ja se parisuhde hautautuu jonnekin. Nukkumaan mennessä miettii, onko muistanut ilmoittaa mummolle, että se lapsi tuleekin huomenna sinne. Vai oliko se aamuvuoro sittenkään, mihin olin menossa. Sitä väsyneenä kaivautuu paripeiton

 Eräs suomalainen lentoyhtiö heitteli mainoksia, että liput alkaen yhteen suuntaan. Puhelimethan kuuntelee ja onkin kuunnellut hyvin tarkasti. Viikonloppuna oli sellaisia haista vattu-päiviä.   (Ihan itse sensuroin, aika hyvä, eikö). Tiedättekö sellaisia, että kun vatuttaa kaikki. Sitä miettii, että milloin noista lapsista on tullut näin ärsyttäviä. Tai miehestä, tai koirista. Vanha kahvikuppikin ärsyttää tiskipöydän laidalla. Pyykkiteline on viisi senttiä väärässä kulmassa. Haluaisi uusia vaatteita, puhtaan kodin, uuden elämän. Oravanpyörässä roikkuminen tuntuu turhalta, koska rikastumaan ei näissä hommissa pääse. Itessähän ei tietenkään mitään vikaa ole, eikä varsinkaan omassa asenteessa. Tällaiset päivät ovat sellaisia paskamyrskyn huippuja. Kun oikein veistelet negatiivista kaikesta ja kaikista. Kun oikein sukellat sinne itsesäälin syövereihin. Silloin lentolippu ilman paluuta olisi enemmän kuin tarpeen.  Mistä ne tuollaiset päivät tulee. No nyt ei ole kyse menkoista, vaikka varmas