Epäonnenenkeli

Kun yhden aikaan yöllä tongin roskista, että muistinko laittaa sen hiusväripurkin roskikseen, ettei koirat sitä syö, mietin, että onkohan minulla sittenkin neuroottisia oireita. Epäillyt olen aiemminkin. Mutta jotenkin olen tottunut ryskyttämään ulko- ovea seitsemän kertaa ennen lähtöä. Tai tarkistamaan uunin edustat iltaisin, ettei vaan mökki pala. Kerään laturit järjestelmällisesti pistorasioista, ( vaikka mies sanoo, että olisihan se kiva olla akkua puhelimessa, niin herätyskellokin soisi). Silloin tällöin tarkistan ennen nukkumaanmenoa onko hellan levyt nollilla. Ja ehkä saatan viellä yöllä riuhtoa ulko-oveakin, että kestääkö se lukko varmasti. Selvästi olen katsonut liikaa murhaohjelmia.  Pyykkinarukin täytetään järjestelmällisesti, vaikka ei siinä miehen mielestä ole mitään logiikkaa. Lasten en anna auttaa, sillä heidän näkemys tuntuu olevan ihan erilainen. Ihan niin kuin ne voisi laittaa ihan mihin vain, kuhan ne ovat vain telineessä. Lasithan täytyy olla astiakaapissa tietyssä

 Kun aloitin tämän blogin, sanoin, että jos ei vuodessa oo tuhat kävijää blogissa niin lopetan. Eihän sillä tietysti mitään väliä ole, olen vain tusinakirjoittelija kodinhoitohuoneen kaapissa. Moni youtubettaja nauraisi partaansa, 1000, laita nainen kolme nollaa lisää. Mutta kyllä, olisihan se kiva, suorastaan tunnustus, kun edes joku muukin kuin Kaisa erehtyisi näitä lukemaan. Joku muukin kuin oma äiti, sisko, serkku. Se kai se kuitenkin blogin idea on: kertoa mielenkiintoisia asioita vapaaksi luettavaksi muille samanhenkisille.  Ehkä varmaan olisi se miljoona tykkäystä, jos en olisi ottanut kuvaa siitä kompostin kannesta, tai kurajäljistä. Tai kirjoittanut kökkäreistä.  Nyt kun tarkemmin mietin, onhan tämä blogini aikamoinen sillisalaatti. Joskus menee oikein kivasti, joskus vinksottaa kaikki. Aiheet vaihtelevat masennuksesta tiskeihin. Ja pakko vielä mainita se pukeminen, monta kertaa olen kirjoittanut siitä. Vaan, nytpä voin ilokseni kertoa, että nyt on kesä, menkööt vaikka alasti.

 Olen aina kadehtinut vanhempia, jotka jaksavat viedä lapsiaan muskariin, vauvauintiin tai kerhoihin.  Ei niin mikään raha saisi minua heräämään vapaaehtoisesti hirveän aikaisin (eli kahdeksalta) minnekään uimaan. Ja siihen ensin tunnin pukeminen ja riisuminen. Sitten värjöttelet huulet sinisenä siellä altaassa ja koitat saada täriseviä huulia hymyyn. Siihen toinen tunti pukemista. Ei, ei sitten millään. Entäs se muskari. Itsellä ei ole ollut koskaan minkäänlaista rytmikorvaa ja veikkaan, että kaksivuotiailla vielä vähemmän. Siitä metelistä pitäisi nauttia, kun räkä poskella möngerretään laulun tapaista ja paukutellaan palikoita.   Ja kuka perkele on keksinyt, että ala-asteella on ostettava nokkahuilu ja vieläpä soittaa sitä.  " Mullahan oli joskus nokkahuilu, vaan äiti heitti sillä kuikkaa". Enkä edes osunut. En ymmärrä, kuka sitä vinkumista voi kuunnella ja kehua kirkkain silmin lasta: kauhean kauniisti soitat. Tai ne kerhot. Heräät sinnekin ajoissa, sinkoillen, että onkoha

 Pitäisi olla kevät, auringon paistaa ja lämpötilan kohota. Eipä paista ei. Lämpötila roikkuu niukasti nollan tällä puolen, tuuli tekee siitä entistä kylmempää. Remontti on alkanut ja mökki vetää tilapäisesti hiukan vääristä paikoista. Tästä on seurannut sellainen kestoitutus. Suorastaan vihaan kylmyyttä. Minua ei saisi alastomiin selviytyjiin edes miljoonalla. En kerta kaikkisesti vain kestä kylmää. Ja kyllä tämähän on vain pukeutumiskysymys. Ja osaan laittaa vaatteet kitisemättä päälle silloin tällöin. Mutta kyllä minä tarvitsen lämpöä, että selviää taas talvesta. Yleisestihän on tiedossa, että heitän välihousut juhannussaunaan ja äkkiä takaisin. Bikinejä pidin viimeksi vuonna, vuonna.. vuonna, noh oon minä niitä joskus pitänyt.  Kesäksi vaihdan vain hiukan lyhyemmät villasukat. Harvoin on niin hyviä kelejä, että tarkenisi ilman toppahousuja. Kesärenkaat kyllä autoon vaihdettiin, mutta untuvatakki on ja pysyy. Tässä kylmyyden keskellä on tullut pari ajatusta, mitkä on ainakin mieltä

Kirjoittelu blogiin känsästäni, sai minut viimein liikahtamaan kohti apteekkia. Painelin apteekkarin luo ja sanoin haluavani sellaista tärpättiä, että ihan sama kuoriutuuko koko jalka, kuhan känsä lähtee. Hän esitteli minulle 20 euron tuubia. Tuubia, joka ei ollut tulitikkurasiaa isompi. No, ajattelin, että ei se määrä vaan se laatu. Kunnes myyjä rupesi kertomaan, että onhan se aika ikävä vaiva ja että voiteesta saattaa olla apua, tai sitten ei ( veikkaisin, että on kotoisin Savosta). Kuulema yhtä hyvin voin ostaa kahdella kympillä suklaata, kuin tuhlata sen tuohon. Oikeastaan, ei hän tuota viimeistä lausetta sanonut. Mutta ois voinut. Niinpä kävelin lähimmän kaupan karkkihyllylle ja ostin muutaman (kymmenen) suklaapatukkaa. Edelleen on känsä jalassa ja hirveen kipeä, mutta olisittepa nähnyt, kun ahmin kotimatkalla ne suklaat, etten jää lapsille kiinni. Seuraavaksi kokeilen pihkasalvaa. Sillä voi sentään paikata koiran halkeilleet anturat, vaikka känsä ei lähtiskään. Ps: Ei oo takkia v

 Kaksi vuotta sitten rupesin pohtimaan, että taidan tarvita uuden siistimmän kevättakin. Se sitten jäi, kun kesä tuli yllättävän nopeaan. Vuosi sitten keväällä iski korona ja ajattelin, että mihinkäpä minä sitä tarvitsen, kun en minnekään pääse kuitenkaan. Kauppaan kelpaa tuulitakki.  On taas uusi kevät, eikä ole uutta takkia vieläkään naulakossa.  Kohta on ollut puoli vuotta känsä tai joku muu patin tynkä jalkapohjassa. On muuten kipeä.  En tiedä tuleeko uusi takki vai lähteekö patti ensin. Mutta suunnitellaan. 

 On maailman turhin lause. Menee hän. Ja siihen toiseen ja kolmanteenkin. Menee hän naapurinkin rapakkoon heti kun silmä välttää. Mitä syvempi sen parempi. Hän ja muutama koira oikein kilpailee, kuka on likaisin tänään. Eilen olin lähdössä yhden koiran kanssa kylille ja katsoin sen naamaa, suupielistä valui muta, etujalat oli polviin asti siinä itsessään. Päätin, että ihan hyvin välttää ja satuin vilkaisemaan omia housujani: enemmän ruskeat kuin mustat. No naama on sentään puhdas, ainakin minulla, eikun menoksi. Lapsen kannan joka aamu autoon, koska se todennäköisyys, että hän kompastuu, kuuluu oho ja keltaisesta tulee uusi ruskea, on sata. Koiria ei tekisi mieli päästää ulos ollenkaan, mutta välttääkseni niiden uusia sisustusideoita seinien repimisestä tai verhojen alas vetämisestä, päästän ne. Takaisin tulee taiteellisesti lahjakkaita yksilöitä. Kuraa on vähän seinässä, vähän pöydän pielessä, tassunjälkiä eteisestä olohuoneeseen ja takaisin, kun ei ihan osattu päättää, mihin maalataa