Epäonnen tuhat

 Kun aloitin tämän blogin, sanoin, että jos ei vuodessa oo tuhat kävijää blogissa niin lopetan. Eihän sillä tietysti mitään väliä ole, olen vain tusinakirjoittelija kodinhoitohuoneen kaapissa. Moni youtubettaja nauraisi partaansa, 1000, laita nainen kolme nollaa lisää.

Mutta kyllä, olisihan se kiva, suorastaan tunnustus, kun edes joku muukin kuin Kaisa erehtyisi näitä lukemaan. Joku muukin kuin oma äiti, sisko, serkku. Se kai se kuitenkin blogin idea on: kertoa mielenkiintoisia asioita vapaaksi luettavaksi muille samanhenkisille. 

Ehkä varmaan olisi se miljoona tykkäystä, jos en olisi ottanut kuvaa siitä kompostin kannesta, tai kurajäljistä. Tai kirjoittanut kökkäreistä. 

Nyt kun tarkemmin mietin, onhan tämä blogini aikamoinen sillisalaatti. Joskus menee oikein kivasti, joskus vinksottaa kaikki. Aiheet vaihtelevat masennuksesta tiskeihin. Ja pakko vielä mainita se pukeminen, monta kertaa olen kirjoittanut siitä. Vaan, nytpä voin ilokseni kertoa, että nyt on kesä, menkööt vaikka alasti.

Aiheet syntyvät milloin mistäkin. Yleensä noin vartti ennen kännykkään tarttumista. Ja siinä ei mietitä lukijaa, vaan ryöpsäytän jutun sellaisenaan ulos ja painan julkaise nappia. Toimivaa siihen asti, kun käyn  itse lukemassa omia tekstejäni. Silloin on päässä ajatus: Ai perkele, pitikö tuostakin kirjoittaa.

Nimenomaan piti. Aitona ja repaleisena. Ei täydellistä, vaan elämännäköistä tekstiä. Ei virheetöntä, mutta luettavaa. Joskus painokelvotonta, joskus auttamattoman huonoa. 

Mutta ehkä kuitenkin tärkein lukija olen minä itse. Toisena tulee naapurin Kaisa. Voi luoja, miten monet kahvit hänelle olenkaan velkaa. Taidan viedä suodatinjauhatusta, keittäköön niin monta kuppia, kun haluaa.

Jostain luinkin tuossa taannoin, että ihmiset eivät jaksa enää lukea. Siksi esimerkiksi youtube on niin suosittua, koska kuva vaihtuu oikeastaan juuri sellaiseksi kuin haluaa. Sisältö on loputon. Kun taas kirja ei anna sinulle kuvaa, eikä blogi tai lehti.

Mutta lukeminen herättää tunteita. ( Oliko tämä lause jossain mainoksessa. No kuhan Kaisa ei kerro kenellekään, että käytin sitä vahingossa blogissani) .  Ootteko muuten nähnyt ne elokuvat, missä nainen siemailee viiniä, lukee kirjaa ja lapset ovat jossain poissa jaloista ihanasti leikkimässä keskenään? Se nainen on satavarmasti tapellut ensin pari tuntia pukemisesta, sen jälkeen riidellyt rattoisasti puolisonsa kanssa ja päättänyt lahjoittaa lapset hyväntekeväisyyteen.

Mutta epäonnen 1000 on täynnä, ja kirjoitan vielä muutaman kerran lisää. Montako, en tiedä. Ehkä jopa vaihdan aihetta pukemisesta, johonkin vähemmän rohkeaan. Ehkä joskus mietinkin mitä kirjoitan....

Enkä mieti kuitenkaan. Ai niin, jalassa on edelleen känsä.