Ihan hyvin.

 Huhhuh, asumiskuviot ovat ratkeamassa. Uusi pelottaa ja ahdistaakin. Sitä miettii aina pärjääkö sitä. Kun on pankin mukaan liikaa noita lapsiakin. 

Mutta pärjätähän minä osaan. Siinähän minä olen helvetin hyvä. Tämä vuosi on taas näyttänyt, mitä se pärjääminen vaatii. Mitä se on, kun ei jaksaisi nousta sängystä. Mitä se on, kun aamu alkaa kyynelillä ja menee nukkumaan itkien. Mitä se on, kun maksaa laskun ja toivoo vain rahojen riittävän seuraavaan. Mitä se on, kun yrität hymyillä väkisin, vaikkei suupielet enää taitu.

Nyt sitten on se hetki tänä vuonna, kun kaikki on ihan hyvin. Pelottaa sanoa se ääneen. Ei sitä uskalla kuiskatakaan. Se on kuin kirosana. Se on möykky rinnassa. Hyvästä on tullut paha.

Tuntuu, että tätä ei oikein osaa. Olen hyvä pärjäämään ja selviytymään kriiseistä. Mutta tässä minä en ole hyvä. Että menee hyvin. Edes hetken. Odotan vain, että elämä kaatuu taas ja kasaan ne rippeet jälleen. Ja jatkan, kunnes taas pärjätään.

Mutta jos puoli elämää on ollut pelkkää selviytymistä, ihan hyvää on vaikea elää. Se pelottaa. Se hermostuttaa. 

Yhtenä iltana kiersin kämppää ympäri, koska en tiennyt mitä tehdä. Pysähtyminen tuntui väärältä. Jos katsoisi kuukauteen ekan kerran telkkaria. Tai joisi kupin kahvia. Koko kroppa huutaa, että älä pysähdy.

Pysähdyin kuitenkin. Silitin lasta ja mietin niitä asioita, jotka ovat hyvin. Olisihan se mahdollista, että seuraavat 30 vuotta menisi hyvin. Naurahdan ääneen: Ei mene kuitenkaan.

Mutta tämäkin on taito: Nauttia elämästä, eikä etsiä kriisejä sieltä, missä niitä ei ole. Osata elää, kun kaikki on ihan hyvin.

Ei ole kyllä helppoa tämä elämä.