Epäonnenenkeli

Kun yhden aikaan yöllä tongin roskista, että muistinko laittaa sen hiusväripurkin roskikseen, ettei koirat sitä syö, mietin, että onkohan minulla sittenkin neuroottisia oireita. Epäillyt olen aiemminkin. Mutta jotenkin olen tottunut ryskyttämään ulko- ovea seitsemän kertaa ennen lähtöä. Tai tarkistamaan uunin edustat iltaisin, ettei vaan mökki pala. Kerään laturit järjestelmällisesti pistorasioista, ( vaikka mies sanoo, että olisihan se kiva olla akkua puhelimessa, niin herätyskellokin soisi). Silloin tällöin tarkistan ennen nukkumaanmenoa onko hellan levyt nollilla. Ja ehkä saatan viellä yöllä riuhtoa ulko-oveakin, että kestääkö se lukko varmasti. Selvästi olen katsonut liikaa murhaohjelmia.  Pyykkinarukin täytetään järjestelmällisesti, vaikka ei siinä miehen mielestä ole mitään logiikkaa. Lasten en anna auttaa, sillä heidän näkemys tuntuu olevan ihan erilainen. Ihan niin kuin ne voisi laittaa ihan mihin vain, kuhan ne ovat vain telineessä. Lasithan täytyy olla astiakaapissa tietyssä

 Kun aloitin tämän blogin, sanoin, että jos ei vuodessa oo tuhat kävijää blogissa niin lopetan. Eihän sillä tietysti mitään väliä ole, olen vain tusinakirjoittelija kodinhoitohuoneen kaapissa. Moni youtubettaja nauraisi partaansa, 1000, laita nainen kolme nollaa lisää. Mutta kyllä, olisihan se kiva, suorastaan tunnustus, kun edes joku muukin kuin Kaisa erehtyisi näitä lukemaan. Joku muukin kuin oma äiti, sisko, serkku. Se kai se kuitenkin blogin idea on: kertoa mielenkiintoisia asioita vapaaksi luettavaksi muille samanhenkisille.  Ehkä varmaan olisi se miljoona tykkäystä, jos en olisi ottanut kuvaa siitä kompostin kannesta, tai kurajäljistä. Tai kirjoittanut kökkäreistä.  Nyt kun tarkemmin mietin, onhan tämä blogini aikamoinen sillisalaatti. Joskus menee oikein kivasti, joskus vinksottaa kaikki. Aiheet vaihtelevat masennuksesta tiskeihin. Ja pakko vielä mainita se pukeminen, monta kertaa olen kirjoittanut siitä. Vaan, nytpä voin ilokseni kertoa, että nyt on kesä, menkööt vaikka alasti.

 Olen aina kadehtinut vanhempia, jotka jaksavat viedä lapsiaan muskariin, vauvauintiin tai kerhoihin.  Ei niin mikään raha saisi minua heräämään vapaaehtoisesti hirveän aikaisin (eli kahdeksalta) minnekään uimaan. Ja siihen ensin tunnin pukeminen ja riisuminen. Sitten värjöttelet huulet sinisenä siellä altaassa ja koitat saada täriseviä huulia hymyyn. Siihen toinen tunti pukemista. Ei, ei sitten millään. Entäs se muskari. Itsellä ei ole ollut koskaan minkäänlaista rytmikorvaa ja veikkaan, että kaksivuotiailla vielä vähemmän. Siitä metelistä pitäisi nauttia, kun räkä poskella möngerretään laulun tapaista ja paukutellaan palikoita.   Ja kuka perkele on keksinyt, että ala-asteella on ostettava nokkahuilu ja vieläpä soittaa sitä.  " Mullahan oli joskus nokkahuilu, vaan äiti heitti sillä kuikkaa". Enkä edes osunut. En ymmärrä, kuka sitä vinkumista voi kuunnella ja kehua kirkkain silmin lasta: kauhean kauniisti soitat. Tai ne kerhot. Heräät sinnekin ajoissa, sinkoillen, että onkoha

 Pitäisi olla kevät, auringon paistaa ja lämpötilan kohota. Eipä paista ei. Lämpötila roikkuu niukasti nollan tällä puolen, tuuli tekee siitä entistä kylmempää. Remontti on alkanut ja mökki vetää tilapäisesti hiukan vääristä paikoista. Tästä on seurannut sellainen kestoitutus. Suorastaan vihaan kylmyyttä. Minua ei saisi alastomiin selviytyjiin edes miljoonalla. En kerta kaikkisesti vain kestä kylmää. Ja kyllä tämähän on vain pukeutumiskysymys. Ja osaan laittaa vaatteet kitisemättä päälle silloin tällöin. Mutta kyllä minä tarvitsen lämpöä, että selviää taas talvesta. Yleisestihän on tiedossa, että heitän välihousut juhannussaunaan ja äkkiä takaisin. Bikinejä pidin viimeksi vuonna, vuonna.. vuonna, noh oon minä niitä joskus pitänyt.  Kesäksi vaihdan vain hiukan lyhyemmät villasukat. Harvoin on niin hyviä kelejä, että tarkenisi ilman toppahousuja. Kesärenkaat kyllä autoon vaihdettiin, mutta untuvatakki on ja pysyy. Tässä kylmyyden keskellä on tullut pari ajatusta, mitkä on ainakin mieltä