Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on huhtikuu, 2021.

Edit edelliseen

Kirjoittelu blogiin känsästäni, sai minut viimein liikahtamaan kohti apteekkia. Painelin apteekkarin luo ja sanoin haluavani sellaista tärpättiä, että ihan sama kuoriutuuko koko jalka, kuhan känsä lähtee. Hän esitteli minulle 20 euron tuubia. Tuubia, joka ei ollut tulitikkurasiaa isompi. No, ajattelin, että ei se määrä vaan se laatu. Kunnes myyjä rupesi kertomaan, että onhan se aika ikävä vaiva ja että voiteesta saattaa olla apua, tai sitten ei ( veikkaisin, että on kotoisin Savosta). Kuulema yhtä hyvin voin ostaa kahdella kympillä suklaata, kuin tuhlata sen tuohon. Oikeastaan, ei hän tuota viimeistä lausetta sanonut. Mutta ois voinut. Niinpä kävelin lähimmän kaupan karkkihyllylle ja ostin muutaman (kymmenen) suklaapatukkaa. Edelleen on känsä jalassa ja hirveen kipeä, mutta olisittepa nähnyt, kun ahmin kotimatkalla ne suklaat, etten jää lapsille kiinni. Seuraavaksi kokeilen pihkasalvaa. Sillä voi sentään paikata koiran halkeilleet anturat, vaikka känsä ei lähtiskään. Ps: Ei oo takkia v

Epäonninen suunnittelu

 Kaksi vuotta sitten rupesin pohtimaan, että taidan tarvita uuden siistimmän kevättakin. Se sitten jäi, kun kesä tuli yllättävän nopeaan. Vuosi sitten keväällä iski korona ja ajattelin, että mihinkäpä minä sitä tarvitsen, kun en minnekään pääse kuitenkaan. Kauppaan kelpaa tuulitakki.  On taas uusi kevät, eikä ole uutta takkia vieläkään naulakossa.  Kohta on ollut puoli vuotta känsä tai joku muu patin tynkä jalkapohjassa. On muuten kipeä.  En tiedä tuleeko uusi takki vai lähteekö patti ensin. Mutta suunnitellaan. 

Älä mene siihen rapakkoon!

Kuva
 On maailman turhin lause. Menee hän. Ja siihen toiseen ja kolmanteenkin. Menee hän naapurinkin rapakkoon heti kun silmä välttää. Mitä syvempi sen parempi. Hän ja muutama koira oikein kilpailee, kuka on likaisin tänään. Eilen olin lähdössä yhden koiran kanssa kylille ja katsoin sen naamaa, suupielistä valui muta, etujalat oli polviin asti siinä itsessään. Päätin, että ihan hyvin välttää ja satuin vilkaisemaan omia housujani: enemmän ruskeat kuin mustat. No naama on sentään puhdas, ainakin minulla, eikun menoksi. Lapsen kannan joka aamu autoon, koska se todennäköisyys, että hän kompastuu, kuuluu oho ja keltaisesta tulee uusi ruskea, on sata. Koiria ei tekisi mieli päästää ulos ollenkaan, mutta välttääkseni niiden uusia sisustusideoita seinien repimisestä tai verhojen alas vetämisestä, päästän ne. Takaisin tulee taiteellisesti lahjakkaita yksilöitä. Kuraa on vähän seinässä, vähän pöydän pielessä, tassunjälkiä eteisestä olohuoneeseen ja takaisin, kun ei ihan osattu päättää, mihin maalataa

Kevät

 Valo herättää ihmiset talven jälkeen. Nyt viimeistään alkaa se 12 vuotta sitten luvattu kuntokuuri. Tai sisustetaan ja vaihdetaan järjestystä kymmeneen kertaan. Pestään ikkunoita ja joka kevät sitä jännittää, kuka kehaisee ekana. Valitetaan pölystä, koska aurinko paistaa. Hymyillään vaikka väkisin, koska tämähän on vuoden onnellisinta aikaa. Jotkut siivoaa varastoja ja heittää puoliomaisuutta pois. Uusi elämä, vähemmän tavaraa, kunnes jouluun mennessä kaapit ovat taas täyttyneet.  Jotkut aloittavat haravoinnin, kun pihassa on yksi sula läntti. Jotkut suunnittelevat isompaa grilliä, koska naapurillakin on. Jotkut vaihtaa kesärenkaat aina liian aikaisin. Jotkut suunnittelevat terassia, mahdollisimman isoa sellaista. Minä mietin pihalle paskavapaata aluetta. 

Puettu kännykkä

 Olenhan kertonut jo tarpeeksi monta kertaa pukemisongelmista. No ei se mitään, kerrataan. Tänä aamuna tappelin taas vaatteet päälle, lapselle siis. Kyllä siinä kyynel taas vierähti, äidiltä nimittäin. Eilen illalla nimenomaan kysyin, että eihän tapella huomenna. Lapsi vastasi: tapellaan vaan. Perkele. Huomenna lähtee alasti, tai jää kotiin. Itkeköön ja huutakoon. Rimpuilkoon ihan itsekseen.  Ihan oikeasti laitan sille pikkuperkeleelle päälle kuitenkin ja lähen itku silmässä töihin.  Illalla onkin toinen taistelu: äiti vs kännykkä ja teini. Kohta vuoden olen laulanut samaa laulua, pois puhelimelta. Viis minuuttia ja youtube laulaa. Lorvitaan sängyssä ja illan aikana tulee ehkä kymmenen askelta, jos sattuu vessahätä yllättämään. Kun käsket tekemään kotitöitä, kuuluu mutinaa onko pakko, tai huutoa miksi aina minä. Ja sitten äidiltä palaa käämi. Alennun aivan samalle tasolle teinin kanssa ja huudetaan kilpaa. Tänäänkin tuli suusta niin monta rumaa sanaa, että ihan hävettää. Mutta en enää

Nuori vanha

 Olen katsellut telkkarista yli kolmekymppisiä naisia, ajatellen, että en minä näytä noin vanhalta. En niin mitenkään. Peilistä katsoo nainen verkkareissa, likaisessa hupparissa, silmän alla muutamia ryppyjä, tukka sekaisin, ilman meikkiä. Tarkemmin kuin mietin, ehkä minä näytän. Mutta mikä se on se vanha? Lapsena äitini näytti kolmekymppisenä upealta naiselta. Teininä taas sen ikäiset tuntuivat ikälopulta. Reilu parikymppisenä ajattelin, että on he vielä vanhempia kuin minä. Miltä se sitten tuntuu kuin kolmasosa elämää on takana? Olen huomannut usein miettiväni ikää ja menneitä vuosia. Menikö koko nuoruus hukkaan, sainko mitään aikaan? Aika monta valintaa olisin voinut tehdä toisin, jättää satoja ellei tuhansia virheitä tekemättä.  Juhlapyhät ovat edelleen vaikeita. Äitienpäivän ja joulun voisi pyyhkäistä kalenterista, koska tuntuu, että en ole niitä ansainnut. En koe olleeni tarpeeksi hyvä äiti. Näen ennemmin ne virheet itsessäni ja äitiydessäni kuin ne hyvät. En näe niitä lapsia, jo