Ihan yksin.

 Tämän kesän piti olla erilainen. Olisin nauttinut pitkistä viikonlopuista osittaisen hoitovapaan turvin. 

Ystävä muistuttikin, milloin aloitan sen. - En milloinkaan. Tuli väsy, tuli itku. Ei minulla vain ole varaa siihen yksin.

Ihmiset tuntuivat arvostelevan enemmän. Miksi teen niin tai näin. Tuntui, että yksinhuoltajan täytyi olla paljon tehokkaampi, parempi ja upea samaan aikaan. Vai olinko se sittenkin minä, joka sieltä huuteli. Parisuhteessa viis veisasin kenenkään ittuiluille. Nyt tunnuin ottavat kaiken sisään ja on muuten nenä täynnä herneitä.

Mutta miksi. Ajatuksiin hiipii väkisinkin, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka miksipä se olisi muuttunut eron jälkeenkään. Aivan sama ihminenhän minä olen.

Eikä kotini näytä edelleenkään täydelliseltä tai pihani ole puutarhalehdestä. Mutta koko ajan  pitää yrittää parastaan ja vielä hiukan enemmänkin. Mutta kenelle? Niille arvostelijoille vai itselleen. 

Mutta näyttää pitää, että pärjää. Tämä on kai sama kuin exät pukeutuu usein toistensa nähden hyvin. On uusi tukka ja paras meikki. Miksi? Se on nähnyt mut kun tavaraa on tullut molemmista päistä. Ja kun olen synnyttänyt pienikokoista melonia. Kun olen kalpeana maannut krapulassa lattialla.

Mutta todellakin pärjään. Mutta väsyttää. Rankka kevät. Ero ja paljon muuta sälää. On tullut laitettua kotia täydelliseksi kaikille muille, että olen unohtanut, ketä täällä asuukaan.

"Äiti, kun minä en haluaisi aina olla yksin." Valui kyyneleet. Nyt iski kovaa. Lysähdin taas kodinhoitohuoneen lattialle. Olenhan minä kotona lasten kanssa, mutta ne ovat mukana kotitöissä. Ei ole aikaa leikeille. Ei ole aikaa pelata, tehdä palapeliä. Löhötä sohvalla ja haaveilla.

On vain työ, työn perään. Tekemällä ne ei lopu. Mutta aika loppuu. " Ei minun äidillä ollut koskaan aikaa, mutta koti oli kyllä siisti." 

On helppo tekeytyä vahvaksi kaiken tekemisen taakse. Vaikka tosiasiassa on ihan loppu. Mutta tehdä pitää, että selviää elossa. Ei voi pysähtyä, koska silloin saattaisi huomata, kuinka yksinäinen sitä oikeasti onkaan.

"Äiti, kun minä en haluaisi aina olla yksin." Et sinä ole, enkä ole muuten minäkään. Minä katson sinun silmiisi, halaan. Istun hiekkalaatikon reunalla ja katson leikkejäsi. Pieni varovainen hymy nousee korviisi. 

Antaa ruohon vain kasvaa ja kaikkien voikukkien kukkia.