Syntynyt enkeliksi

 Kun aloin haaveilemaan omasta blogista, suurin vaikuttaja oli hän. Hänestä minä halusin kirjoittaa. Mutta se on pirun vaikeaa. Loin blogin, kirjoitin, pyyhin ja kirjoitin. Lopulta pyyhin koko blogin. Ehkä aika ei ollut oikea tai minä en ollutkaan valmis kirjoittamaan hänestä. Enkä ehkä ole koskaan.

Mietin kirjoittavani hänestä ensin paperille, koska en halua unohtaa mitään. Ja haluan, että tästä tulee kaunein ja kauhein kirjoitukseni koskaan. Mutta koska kirjoitan aina puhtaasta sydämestä, hetken mielijohteesta, tarinan hiominen hänestä tuntui epäluonnolliselta. Kirjoitan osa kerrallaan, koska sydämeni repeytyisi, jos avaisin kaiken kerralla. 

" Ehkä meidänkin aika nyt ois, tällä tutulla käytävällä ootellaan. Sisään huoneeseen kohta kutsutaan, onnen meille sois".

Onnellisina sinne huoneeseen käveltiin, käsi kädessä, vihdoin se onni meidätkin kohtasi. Asetuin ja katsoin kuvaa, puristin mieheni kättä. Siellä hän oli, hän, jota hartaasti olimme vuosia odottaneet.

" Minun täytyy kutsua lääkäri." Niitä sanoja en unohda koskaan. Kuin kaikki olisi hajonnut pirstaleiksi. Ja minä vain tuijotin ruutua ja itkin, yritin viimeiseen asti pitää kiinni niistä pirstaleista. Lääkäri puhui, tutki, puhui ja selitti. Muuta en ymmärtänyt, kuin että se pitäisi keskeyttää. Mikä se? Se ei ole mikään se, vaan hän on meidän lapsi. Hän ei ole mikään tavara, josta luovut kun ei miellytä. Itkulta en nähnyt eteeni, mies pyysi minulle sairaslomaa ja sainkin, hurjat kolme päivää. Kyllä ihminen kolmessa päivässä toipuu siitä, että se jo potkiva, ihana hän olisi syytä keskeyttää.

Soitin äidille, koska en tiennyt muuta. Kaikki piti olla hyvin, minun piti soittaa iloista puhelua. Puhelimen tuutatessa ajattelin pettäneeni kaikki, myös perheeni. Ei tule olemaan onnenhippuja, ei vauvantuoksua, ei mitään. Vain kuolema, jonka minä päätän.

Äitini lohdutti parhaansa mukaan, vaikkei mikään siihen kipuun auttanut. Hän oli rauhallinen niin kuin aina ja kuunteli. Jälkeenpäin kuulin, että puhelun jälkeen hän oli tippunut polvilleen ja silloin hän oli antanut tilaa omalle surulleen. Mutta sellaisiahan huippuäidit ovat, pistävät omat tarpeensa muiden edelle.

Minä en tuntenut itseäni sellaiseksi. Tämä oli se päivä, kun piti kertoa esikoiselle, että sinä saat veljen tai siskon. Nyt ei ollut kerrottavana mitään. En voinut surultani kohdata edes häntä. Ajattelin, en voi antaa näin suurta taakkaa hänelle kannettavaksi, koska en jaksa kantaa sitä itsekkään.

Kotona katsoin tyhjiä seiniä ja itkin. Katsoin mieheni silmiin ja näin sen surun, epätoivon ja pelon. En halunnut katsoa häntä, en kestänyt.  En kestänyt nähdä sitä samaa surua toisen silmissä kuin omissani. Koska tätä surua ei saisi meistä enää koskaan pois. 

Syntynyt enkeliksi 2/3

Tulin katsoneeksi kalenteria. Yli puoli vuotta sitten aloitin tämän tekstin. Usein teki mieli palata. Vielä useammin jättää kirjoittamatta. Lopettaa kesken, paeta. Mutta auttaisiko se oikeasti.

Palaan tyhjiin seiniin ja loputtomaan itkuun. Hoidan pakolliset puhelut pomolle ja Kaisalle. Joka kerta kun sanoin sen ääneen, siitä tuli todellisempaa. Kuin joka kerta minusta oli revitty irti palanen. Tuska kasvoi ja henkinen kipu laamannutti. En syönyt. Pelkkä olemassaolo vei kaiken voiman.

Meillä oli yksi parhaista neuvolatädeistä koskaan. Hän soitti kotiin joka päivä, kysyi olinko nukkunut tai syönyt. Hän kertoi mahdollisuudesta puhua psykologille. Sanoin,  etten jaksaisi soitella minnekään. Hän varasi ajan ja soitti millon pitää olla paikalla. Kaisa toi ruokaa kuistille. Hän katsoi minuun valmiina ottamaan kiinni, jos romahdan. 

En romahtanut. Olin niin turta ja väsynyt. Minä vain olin. Yritimme jutella puolison kanssa asiasta. Ei siitä mitään tullut, minä en ollut valmis luopumaan siitä  onnentunteesta, mitä olisi voinut olla. Meistä piti tulla perhe ja nyt mietimme luovutaanko hänestä vai jatketaanko riskeistä huolimatta. Miksi me? Miksi meille? 

Jokainen potku toi toivoa siitä, että sinä elät ja kaikki voisi olla ihan hyvin. Samalla jokainen niistä teki minusta entistä surullisemman. Sydän halusi sinut, järki sanoi toisin. "Ollaan vielä hetki tässä, yhdessä", ajattelin.

Tunnit kuluivat ja koko muu maailma pyöri. Kuin meidät olisi jätetty sen ulkopuolelle. Yritimme vain selvitä. Kävimme terapiassa, minä puhuin ja puoliso kuunteli. Ei se sitä tuskaa vähentänyt, eikä itkua. Mutta ehkä niitä ajatuksia, joita ei koskaan saisi sanoa ääneen, saatiin sanottua siellä. Ilman arvostelua,ilman pelkoa. Jatkoimme kotona. Puhuimme paljon, enemmän kuin koskaan.

Palasin töihin kolmen päivän jälkeen. Se oli vaikeaa, vaikka kukaan ei edes tiennyt raskaudestani. Mutta minä tiesin. Kuin kantaisin surua mukanani. Selviydyin päivistä, vaikka muulla maailmalla ei ollut juurikaan merkitystä minulle. 

Kaikki tapahtui todella nopeasti, vaikka oma kello pysähtyi. Koska oli kiire. Minulla oli halutessani lain mukaan vain kaksi viikkoa aikaa keskeyttää raskaus. Seuraavaksi otettaisiin lapsivesinäyte.

Syntynyt enkeliksi 3/3

" Yleensä nämä menevät luonnollisesti kesken. Nyt ei niin valitettavasti ole käynyt. Tämä on kuin lottovoitto, näitä sattuu muutama vuodessa" Lääkäri totesi. Lottovoitto? Miten minusta ei yhtään tuntunut siltä.

Hän tutki vauvan ennen lapsivesinäytettä. Sydämessä reikiä oli yhden sijasta jo kaksi. En halunnut katsoa koko ruutua. Pistin silmät kiinni, kyynel valui pitkin poskea. Lääkäri puhe muuttui mössöksi, en halunnut kuulla mitään.

Vaikka kuulinhan minä. Kaikkea sellaista, mitä en halunnut. Kromosomihäiriö oli tunnistettu jo ennen näytettä. Sillä vain enää varmistettaisiin asia. Sydän toivoi ihmepelastusta, järki yritti käsittää, mitä tapahtuisi. 

Lääkäri varmisti, että näytteenotossa olisi keskenmenon riski. Naurahdin ja totesin, että en ymmärrä, mitä väliä sillä enää on. Neula oli hirvittävän pitkä. En tiedä kumpi oli isompi: henkinen vai fyysinen kipu.

Nousin ylös ja lääkäri suositteli, että tehtäisiin samalla Valviralle lupahakemus keskeytyksestä. Katsoin paperia. Teki mieli repiä se. Kyynel tipahti nurkkaan. Lääkäri otti kädestäni kiinni: "Tehdään yhdessä".

Oli vaikea ymmärtää, että minun piti kysyä joltakin lupa siihen, että keskeytys voitaisiin tehdä. Tuntui, että joku muu päättäisi minun tulevasta elämästäni. Tämä oli kuulema vain pelkkä muodollisuus. Käteni tärisi. Kun allekirjoittaisin paperin, antaisin lapselleni kuolemantuomion. Joku antaisi minulle luvan tappaa lapseni.

Vaikka lääkäri kielsi liikunnan muutamaksi päiväksi keskenmeno riskin takia, lähdin pyöräilemään. Itkin ja poljin. Mitäpä väliä sillä enää olisi. Lopputulema tulisi olemaan aivan sama. Olin niin väsynyt, että halusin vain tämän tilanteen päättyvän.