Epäonnenenkeli

 Minä tapasin sinut jo lapsena. Silloin en tiennyt, kuka sinä olet. Tulit vastaan isässä ja alkoholissa. Tulit vastaan ihmisissä, jotka jättivät minut huomiotta. Tulit vastaan lauseissa, olet ruma. Tulit vastaan paikoissa, joissa tapahtui jotain pahaa. Mutta minä en tuntenut sinua. En, vaikka teit minut surulliseksi. En, vaikka sait tunteemaan mitättömäksi. En, vaikka koin itseni vääränlaiseksi. En, vaikka sieluni musteni. Mutta sinä rakastit minua. Pidit minua tiukasti sylissäsi. Loit minulle turvaa. Annoit syyn, ettei elämältä kannattanut odottaa enempää. Koska tässä on hyvä, vaikka on paha. Aikuisena tulit taas, vaikka en olisi halunnut. Itkin takiasi. Masennuin, koska ajattelin aina ensin sinua. Ahdistuin, koska en halunnut hylätä sinua. Sinussa oli jotain niin tuttua ja turvallista. Sinähän kuitenkin olit kantanut minut läpi nuoruuden. Sinä näytit erimuotosi. Sinä näytit, kuinka vahva sinä olet. Mutta sinä tarvitsit minua ruokkimaan sinua. Samalla minä voin aina vain huonommin, si

 Tänään päätin, että yhteistyömme jatkuu pitkän tauon jälkeen. Kurkkua kyllä kuristi ja hiukan pelottikin. Tuskan hiki valui, kun katsoin häntä. Mutta päätin, tänään on se päivä, jolloin on vain minä ja hän. Nostin hänet varovasti nurkasta. Silitin ja sanoin, nyt me tehdään tämä. Dyson alkuun hiukan nikotteli, mutta lähti mukaan perästävedettävän rooliin.  Makuuhuone valmis. Siitä liukas siiryminen muihin tiloihin, kunnes Dyson oli kurkkuaan myöten täynnä. Ei auttanut, kun antaa hänen purkaantua. Säiliö paikalleen ja homma jatkuu. Mutta nyt hän syö huonosti. Eikö kelpaa minun laittamat eväät vai? Keskustelin aika tiukkaan sävyyn tästä Dysonin kanssa, mutta ei niin vedä. Otan joka putken mikä irti lähtee. Keskivaiheilla löytyi välipalakeksipaperit. Vähän vaimeasti vieläkin, mutta toimii. Pääsen keittiöön, kun Dyson pettää minut jälleen. Tulee ruma sana, ehkä kaksi. Hikoilen ja mietin, mikä perkele siinä on, että mikään ei voi sujua alusta loppuun saakka niin kuin pitäisi. Kerron Dysonil

 Onpa ollu mitään saamaton viikko. Olen ollut tosi väsynyt. Toki jos ois jättänyt angry birdsin väliin ja nukkunut. Siinä sivussa kulutin aikaa maailman murheilla, koska miksipä ei. Ja kierrehän on valmis. Iskee vaihde: Pitäisi. Pitäisi pestä pyykkiä, pitäis laittaa astiat koneeseen. Pitäis raivata olohuoneen lattialta kaikki lelut. Pitäisi liikkua. Ja siellähän minä sohvan nurkassa jauhan tuota pitäisi, ja kun ei vain lähde perse siitä sohvalta. Ei huvita, ei kiinnosta. Ja sit jatkeena voikin itseensä mollata, miten sitä on näin väsynyt. Käyn vitamiinipurkilla, se varmasti auttaa viidessä sekunnissa.  Ja sitten kun on tarpeeksi laulanu pitäisi sanaa, siirryn vaiheeseen: huono äiti. Miten sitä onkaan näin aikaansaamaton nuhjake. Ei jumalauta, kun ei saa edes niitä astioita koneeseen. Annan ruudun vahtia lapsia. Nyt varmaan saa taas traumoja, kun en ole läsnä. Jossain muualla ois käyty uimasssa, käyty itse parturissa, tehty viiden ruokalajin illalllinen ja lapset on kiltisti seiskalta n

 Jokainen nainen on varmasti joskus kuullut jonkun kommentin painostaan. Luulen, että enemmän huonoja kuin hyviä. Tai sitten ihminen on vain niin tyhmä muistaakseen vain ne huonot. Tämä tuntuu olevan aika pitkälle naisten ongelma. Miehille on aivan sama paljonko se kaveri painaa, kunhan sauna lämpeää ja kaljaa on. Jo lapsena tytöt kaapataan tähän suureen huijaukseen. Telkkarin prinsessat ovat täydellisiä: ihanat hiukset, täydellinen vartalo, hienot vaatteet. Kaikistahan meistä tulee tuollaisia. Paino on numero, jolla on valtava merkitys naiseuden matematiikassa. Vaikka se on yhtälössä x, niin siitä huolimatta siitä puhutaan kovaan ääneen. "No vitsillähän minä vain". Ei kyllä se on joka kerta ihan tietoinen valinta, kun kommentoit jonkun painoa. Ja se ei lopu sinne tarhaan, vaan vielä yli kolmekymppisenä saa kuulla niitä samoja kommentteja. Ja uskokaa tai älkää, joka kerta se sattuu. Ehkä enää ei niin paljon, mutta silti tarpeeksi. Baarissa kerran yksi nainen tarttui minua olk

 Ei tarvinnut aamulla edes naamakirjaa avata tietääkseen paljonko on pakkasta. Nenästä tippui jääpuikko aamukahviin. Mutta kyllähän se kylmä kahvi...ahdistaa. Lapsi juoksi ilman sukkia, vaikka sukset ois ollut varmaan paras tällä lattialla. Ei kuulema kylmä. Ei tietenkään, kun vedin merinovillakerraston päälle neljättä vaatekertaa. Menin ulos ja pistin aamurukouksen menemään, että vaivaiset kolmekymmentä vuotta vanha auto lähtisi käyntiin. Tein kaikki taiat, pyörin ympyrää kävellessä autolla ja heitin hoitokassin olan yli hankeen. Käsien ristiinpistäminen tyssäsi, kun sinertävät nakit eivät suostuneet yhteistyöhön. Lausuin vielä taikasanan: Nyt perkele käynnistyt. Voi miten kauniisti hörähti käyntiin, kuin  palmun alta. Olisin jäänyt ihmettelemään pellolla leijailevaa mustaa sumua, mutta oli pakko lähteä sisälle pukemistaistoon. Lapsi autoon ja menoksi. Lapsi huomautti jotain hoitokassista. Vastasin, niin niin ja jatkoin ajamista. Postilaatikolla tajusin hänen tarkoittavan hangessa nök

 Pienenä kahvipöydässä oli pullaa. Hirveän luova aloitus, ai että miten oikein ylpeys kohahtaa tähän blogitekstiin. No siis oli pullaa. Pitkona tai ihan vain pullana. Pullapalan valintaa piti miettiä tarkkaan. Jos ottaisin isoimman, olisin itsekäs. Jos taas pyytäisin toista, olisin ahne. Minä otin sen pienimmän, koska ajattelin, että joku muu tarvitsee sen isomman. Tai oikeastaan ansaitsee minua enemmän. Teininä pullapalasta tulee se suurin. Olen maailman isoin pulla, kunnes tajuan, että se ottaa minut kiinni ja tallaa alleen. Se oli sellainen hetkellinen pullapalan kasvu. Lapsuudessa tehty valinta seuraa kuitenkin aikuisikään. Turha rikkoa totuttua kaavaa, se pienin pala on ihan hyvä. Olipa kyse sitten mistä vain. Kuten olen aiemmin kertonut, rikkauksista en ole noussut tätä blogia kirjoittamaan. Ei voinut kysyä uusia vaatteita. Tai olisi voinut, mutta ei niihin olisi ollut varaa. Mieluummin nieli sisällään kuin pahoitti äidinkin mielen pyytämällä. Ja siihen se vähän jäi ennen kuin ke

 Joka kerta jätetään ulkosaunalle muuripataan vesi. Sitä ei vain tajua, jos kesäkuussa lämmittää saunan ja heti perään tammikuussa, se jäätyy. En ois muuten edes lämmittänyt, mutta kun lapsi mankui silmät lautasina. Oli siellä jäänyt ikkunakin auki. Varmasti oli jäähtynyt sitten edellisen kerran, seinätkin oli kuin uudet, niin kimaltavat. Laitan tulet, katsoen kun kansi on jäätynyt pataan kiinni. Jos ei ole vielä haljennut, niin tasan halkeaa nyt. Dollarin kuvat vilisi silmissä istuin padan edessä. Palasin lisämään puita. Varovasti kurkistin, ei ole pata tuhannen pullan päreinä. Varovasti lisää puita ja jysähdys. Hyppäsin pari metriä taakse, nyt se paine purkaantuu. Ei en kuollut, edelleen kirjoitan tätä jonnijoutavaa blogia. Eikä patakaan haljennut. Jää vain irtosi kannesta, pudoten padan pohjalle. Jännittynein mielin istuin saunan alimmalla lauteilla lisäillen puita, miettien padan painetta. Se on vähän niin kuin elämä, kuin painekattilassa eläisi. Niitä paineita tulee sisältä ja ulk