Pullapala

 Pienenä kahvipöydässä oli pullaa. Hirveän luova aloitus, ai että miten oikein ylpeys kohahtaa tähän blogitekstiin. No siis oli pullaa. Pitkona tai ihan vain pullana.

Pullapalan valintaa piti miettiä tarkkaan. Jos ottaisin isoimman, olisin itsekäs. Jos taas pyytäisin toista, olisin ahne. Minä otin sen pienimmän, koska ajattelin, että joku muu tarvitsee sen isomman. Tai oikeastaan ansaitsee minua enemmän.

Teininä pullapalasta tulee se suurin. Olen maailman isoin pulla, kunnes tajuan, että se ottaa minut kiinni ja tallaa alleen. Se oli sellainen hetkellinen pullapalan kasvu.

Lapsuudessa tehty valinta seuraa kuitenkin aikuisikään. Turha rikkoa totuttua kaavaa, se pienin pala on ihan hyvä. Olipa kyse sitten mistä vain.

Kuten olen aiemmin kertonut, rikkauksista en ole noussut tätä blogia kirjoittamaan. Ei voinut kysyä uusia vaatteita. Tai olisi voinut, mutta ei niihin olisi ollut varaa. Mieluummin nieli sisällään kuin pahoitti äidinkin mielen pyytämällä. Ja siihen se vähän jäi ennen kuin kerkisi edes alkaa, se vaatteilla koreilu. 

Nykyisinkin, kuljen kotona välihousuissa ja hupparissa. Miksi tuhlata pitämällä housuja, pyykkivuori on huomattavasti pienempi. Tai vaikka vaatekaapissa olisi kivat vaatteet töihin, otan pyykkitelineestä verkkarit ja hupparin. Säästää siinäkin niitä toisia vaatteita ja muutaman askeleen, kun ei tarvii kaappiin viedä. Koska enhän minä niitä kivoja tarvitse.

Kaapissa on sellaisia vaatteita, joita en koskaan ole pitänyt. Älkää huoliko, ei uusia, käytettyjä vain. Ja kassillinen ihania kuvioituja villasukkia. Ei voi pitää, koska säästän. Viisi vuotta vanha nukkautunut, sata kertaa pesty sukkapari on ihan hyvä. Koska en vain tarvitse.

Viiden tunnin yöunilla jaksaa tehdä työt, lapsille ruokaa, kotihommia, vaikka hampaat irvessä. Kuhan kaikilla muilla on hyvä, en tarvitse unta.

Ja kun on ruoka- aika, annan muiden ottaa ensin. Usein sanon, että en tarvitse lisää. Koska joku muu voi tarvita sitä enemmän.

Monta vuotta olen haaveillut sellaisesta ihanasta jäätelöannoksesta. Missä ois niitä härpäkkeita ja kastiketta. Yhtä monta kertaa olen ostanut sellaisen lapselle ja katsonut vierestä, koska enhän minä tarvitse.

Illat menee huolehtiessa lasten seuraavan päivän tavaroista ja muista juoksevista asioista. Mielessä on kyllä se oma iltapalakin viiden sekunnin verran. Tai eväät seuraavaksi päiväksi. Vaikka juon töihin mennessä pirtelön, on töissä niin nälkä, että pyörryttää. Joka kerta katson kahvitauolla pelkkää jogurttipurkkia. Nälkä ois, mutta kun ei olevinaan tarvitse.

Joskus olen salaa halunnut meikata. Turhaa rahanmenoa sekin. Ja kai se on minun tavaramerkki, näyttää luonnottoman luonnolliselta. Koska enhän minä tarvitse.

Töissä luovun omista vapaistani, koska eihän minulla ole mitään sen erityisempää. Levätä kerkiää sitten joskus. Koska toinen tarvitsee sitä varmasti enemmän kuin minä.

Kerran ajattelin ottaa omaa aikaa iltapäivän. Ihan yksin. Tai no vain koirat. Lapset kysyivät kolme kertaa, mihin olet menossa kun mennään mummolaan. Vastasin, en minnekään, on minun vapaapäivä. " Äiti, ei sulla koskaan ole vapaapäiviä." No ei ollutkaan, naapurin Kaisa soitti automurheita ja menin auttamaan. Mutta enhän minä tarvitse.

Koska en minä tarvitse, on oikeastaan, en minä ansaitse. Pikkujuttuja, ehkä mitättömiäkin. Mutta kun valitsee sen pienemmän pullapalan jatkuvasti pienissä asioissa, niin sen tekee myös niissä isoissa. Koska ei tarvitse. Ansaitse.

Ajatuksissani olen usein se viimeinen. Muut tarvisevat aina vähän enemmän, ansaitsevat parempaa. En halua heidän ottavan sitä pientä pullantynkää, vaan sen ison. Koska he voi.

Mutta miksi sitä suo sen pullan muille, muttei itselleen. Vaikka sitten edes joskus tai silloin tällöin. Ei tarvitse syödä koko pitkoa kerralla, vaan opetella ottamaan hiukan suurempia paloja. 

Pistäisi itsensä ensimmäisenä kahvipöytään ja valitsisi. Ottaisi ne kivat vaatteet kaapista. Käyttäisi kymmenen minuuttia illalla ja tekisi kunnon eväät. Opettelisi meikkaamaan, jos se tuntuu tärkeältä. Ottaisi omaa aikaa ja laittaisi puhelimen kiinni. Tekisi itsensä tarpeelliseksi myös itselleen. 

Maailmassa on aina niitä, jotka tarvitset enemmän. Niitä, jotka häikäilemättömästi vievät koko pitkon nenän edestä. Niitä, jotka nauravat sinulle, kun jäit taas kerran ilman. Niitä, jotka joutuvat kilpailemaan paloista. Niitä, joilla ei ansaitsisi pullaa ollenkaan. Mutta minä ansaitsen, sen isomman palan, tai ehkä jos puolikkaan siitä ottas. Mutta ehkä se joku päivä, on se suurin pullapala. Koska minä ansaitsen.