Ihan yksin.
Tämän kesän piti olla erilainen. Olisin nauttinut pitkistä viikonlopuista osittaisen hoitovapaan turvin. Ystävä muistuttikin, milloin aloitan sen. - En milloinkaan. Tuli väsy, tuli itku. Ei minulla vain ole varaa siihen yksin. Ihmiset tuntuivat arvostelevan enemmän. Miksi teen niin tai näin. Tuntui, että yksinhuoltajan täytyi olla paljon tehokkaampi, parempi ja upea samaan aikaan. Vai olinko se sittenkin minä, joka sieltä huuteli. Parisuhteessa viis veisasin kenenkään ittuiluille. Nyt tunnuin ottavat kaiken sisään ja on muuten nenä täynnä herneitä. Mutta miksi. Ajatuksiin hiipii väkisinkin, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka miksipä se olisi muuttunut eron jälkeenkään. Aivan sama ihminenhän minä olen. Eikä kotini näytä edelleenkään täydelliseltä tai pihani ole puutarhalehdestä. Mutta koko ajan pitää yrittää parastaan ja vielä hiukan enemmänkin. Mutta kenelle? Niille arvostelijoille vai itselleen. Mutta näyttää pitää, että pärjää. Tämä on kai sama kuin exät pukeutuu usein toisten