Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2022.

Kolmen V:een taktiikka

Kuva
  Veikkaan kyllä, että tuon niminen ohjelma ei ihan neloselta tulisi. Se oli siis Mädät Omenat. Mutta melkein. Joulunihme vain jatkuu, sairaana edelleen. Olen kokeillut löytää oikotietä. Mutta ei, umpikuja umpikujan perään. Kolmen V:een-taktiikka: Väsy, vilu ja vitutus. Kun toinen helpottaa, toinen nostaa päätään. Kaikki tuntuu raskaalta, jopa blogin kirjoittaminen. Kahvi maistuu pahalta ja ruoka ei maistu. Mutta kiva sitä omatekemää ruokaa on toki katsella.  Uhmaikäinen haluaa piilosta ja ulos. Suostuin menemään piiloon kahdeksi päiväksi. Ei toiminut, löysivät minut ennen seuraava ruoka-aikaa.  Olen yrittänyt kyllä tolkuttaa, että äiti on kipeä. Valikoiva kuulo ilmeisesti. Ruutu on vahtinut pienempää hyvin tehokkaasti. Sen seurauksena on jatkettu raivareita, joita aloiteltiin jo jouluna. Mitäpä sitä hyvää putkea katkaisemaan. Olen ehkä sitä mieltä, etten huomenna ole sairas ja painun töihin. Kalpeus paistaa läpi puuterinkin ja askel on lyhyempi kuin teinillä. Mutta ehkäpä siellä sais

Joulurauha

Kuva
 Tässä on ollut kaikki joulun ainekset kohdillaan. Kun sairastui juuri sopivasti ennen joulua, niin valmistelut tuntui yllättävän raskaalta. Hirveä paine lahjoista. Onko nyt jotain sopivaa ja tarpeeksi. Pettyykö lapset taas kerran, kun ei ole sitä megasuperhienoo lahjaa. Siitä kun aattoaamuun selvisi hengissä hirvittävässä horkassa, niin olikin sellaista taikaa ilmassa. Pölyä ilmeisesti, aivastuksista päätellen. En pullottanut kyyneleitä, mutta räkää senkin verran. Noin kolme litraa, ei huono. Lapset vahtasi lahjoja ja selkä koukussa kävelin kaapilla, jotta olisivat hetken hiljaa. Ei ne ollut. Ei ainakaan toinen. Hän aloitti konsertin sillä, että paperi oli väärinpäin pöydällä. Siitä sujuvasti siihen, kun lelu ei ollut sohvalla vaan lattialla. Oli siinä välissä vielä yksi roska, joka oli väärinpäin lattialla, kynä, joka ei totellut ja koira, joka makasi liian vinossa. Ai niin ja minä väärässä nurkassa sohvalla. Aplodien säestäminä konsertti loppui, kun sanoin hänen jäävän ilman jouluto

Voihan naamakirja

 Olen nyt parin viikon ajan tehnyt vääntöä tuo naamakirjan kanssa. Kun se ei vain halua, että minä pysyn sisällä. Tätä leikkiä on jatkettu joka ilta. Istuntosi vanhentui, kirjaudu uudelleen. Kirjautuisinhan minä, jos voisin! Miksi?!! Olen päivitellyt sovelluksen: Mikä hel...ikopterin v...attu sinua vaivaa! Olen puhunut kauniisti: Menisit nyt ja pysyisit siellä. Olen heittänyt puhelimen olan yli ja kironnut koko saa...vin somea hevonheitukkaan. Ei oo ole auttanut ei. Olen kuullut, että Tinder heittää porukkaa pihalle, jos liian suosittu. Mutta että jos mua seuraa siellä naamakirjassa äiti ja Kaisa, onko se todella liikaa?  Olen nyt poistanut sovelluksen puhelimesta ja ajatuksissani koko maailmankaikkeudesta. Koska tiedättekö mitä? Edes googgeli ei tiennyt ongelmaan ratkaisua. Aika paha. Joko se sovellus on sitä mieltä, että en kuulu sinne. Ainakin kulkuskranssi oli liikaa blogin lukijoilla, seuraajat tippui kuin lehmän häntä. Mutta aina on kiva aloittaa alusta niidenkin haaliminen. Mink

Puhutaanko hetki säästä?

 Tiedättekö sen ihmisen, jonka kanssa ei vain saa juttua edes säästä? Ei sitten mitenkään. Kävin taannoin tuossa lapsen kanssa hänen ystävänsä synttäreillä. Kavereita ovat lapset, ei me aikuiset. Tässä on se jännä pointti, että kuin menisi sokkotreffeille. Ikinä ei tiedä, minkälainen ihminen siellä on vastassa. Kaarran pihaan ja koti on hieno. Uudet autot ja ilmalämpöpumput. Vanhempi avaa oven ja minua vastaan tuijottaa todella kaunis nainen. Viimeisen päälle hän kuin talokin. Katson omia ylisuuria farkkujani ja hupparia. Ei saatana. Selvästi edustamme erilaista palkkaluokkaa. Keittiö näytti elektroniikkaliikkeeltä ja seinät niin valkoiset, että ihan häikäisi.  Hän vaikuttaa juurikin siltä, että hän tietää olevansa upea. Ja ehkä hiukan parempi kuin muut. Ystäväpiiristäni tuollainen ihminen savustettaisiin nopeammin kuin uhmaikäinen saa huoneensa sotkettua.  Kuin lännen suoralla, tuijotamme toisiamme. Käyn läpi tuhat ajatusta siitä, kuinka alipukeutunut olen ja miksi ihmeessä tunnen taa

Minkä arvoinen on sielu?

 Jos tässä nyt haluaisi rikastumaan päästä, niin hyvä keino voisi olla mainostaminen blogissa. Mutta miten, mitä, missä, milloin? Blogspot antaa mahdollisuuden luoda suhteellisen helposti adsense-tilin. Sillä googgeli tiputtaa mainoksia ja eurot ropisee vain tilille. Tämä näyttää ulkoisesti melko helpolta vaihtoehdolta. Mutta ei se sitä ollut. Kun tutustuin aiheeseen, ei se sitten tainnut ollakaan niin helppoa rahaa. Adsense laittaa mainoksia blogiin kyllä, mutta niistä saa vain senttejä tai kaksi. Lisäksi palvelu hakee mainoksia sillä perusteella, mistä kirjoitan. Eli jos kirjoitan rahasta, lävähtää pikavippi-mainos. Tai se hiukkasen haistelee selaushistoriaani. Ja koska olen hakenut: kuinka poistan koiranjaskan kengästä, en tiedä tulisiko sieltä mainos jaskasta vai kengästä. Ei siis sitä. On myös palvelu, jossa valitset mainokset. Siinä palvelu tietenkin vetää hiukan välistä tai sitten vähän enemmän. Omia tulojaan on ilmeisesti suhteellisen vaikea saada ulos. Ja nytkin puhutaan siis

Kulkuset

Kuva
 Koska kaikki(anoppi) valittaa, että miksi meillä ei ole joulukoristeita. Tai miksi meillä on vielä kesäverhot ikkunassa. Koska mulla on ainainen kesä, jouluna vain vähän viileämpi. No ei noin aurinkoista kuitenkaan.  No koska olen miltei yhtä tunnettu joulun vihaaja kuin Grinch, ajatus ällötti. Mutta paineen alla murruin, koska lapset katsoi minua kuin joulupukkia ostarissa. No, päätin hommata kranssin. Tai no, lainasin äidiltä. Anteeksi äiti. Mutta se oli jotenkin tylsä, hirveän jouluinen. Joten.. Hommasin kaveriksi kulkuset. Näitä voi käyttää näin, tai sytyttää valot ja nauttia joulunpunaisesta. Tai punasta poskilla. Kyllä minusta tuntuu, että anoppi on mielissään, kun seuraavan kerran tulee vierailulle. Olenhan kuitenkin tänä vuonna ihan panostanut tähän jouluun. Vai mitä ootte mieltä? Ai, että tätä oli hauska tehdä. Blogini kallein sijoitus oli nämä kulkuset (3,71e), mutta oli se sen arvoista. Mitäs olet mieltä, tuleeko teillekin kulkuskransseja? Saa jakaa, kommentoida ja totta ka

Hätsui!!

 Aamulla en herännytkään kuten tavallisesti, täysin pirteänä aamukuudelta, täydelliset meikit päällä, merkkibyjamassa. Peitto tuntui painavalta ja silmien avaaminen sattui. Kirosin taas vanhan talon seinät. Yöpukuna vain 452 vaatekerrastoa, pari lisää ja kahvinkeittoon. Askel tuntui omituisen raskaalta ja kahvinkeitin oli viisitoista metriä kauempana kuin normaalisti. Vilkaisen peiliin ja ihailin tuota harvinaisen harmaata hipiää. Niska veti väkisin kyyryyn, selkä koukkuun. Jaahas, olen kipeä. Joka niveleen sattuu. Askel on lyhyempi kuin mummolla suojatiellä. Ei hel....ikopteri. Kuten joka kerta päätän vain, etten ole kipeä. Se auttaa aina. Koska eihän äidit sairasta. Tai vaikka nyt pikkukuume (39 astetta) oiskin, kuka ne asiat oikein hoitaisi. Koska miten ne voisi jättää tekemättä. Lapset eivät pärjää ilman ruokaa tai sitä tiettyä paitaa, joka sattuu juuri olemaan pesussa. On jano, kakka ja polvessa mustelma, koska ei vaan muistanut, ettei sohvan selkänojalta kannata hypätä. Saattaisi

Sanapaino vai blogitäplä

 Kun on jauhanut tätä blogia pari vuotta, niin nyt on sitten se aika miettiä, että toiskohan tämän ulos kodinhoitohuoneen kaapista. Sitä käy sisäistä kamppailua siitä, onko se teksti tarpeeksi hyvää blogiksi. Opin olemaan miettimättä. Tämä on minun epäonninen blogi, joka on just sellanen kuin sen haluan. Kirjoitan juuri siitä, mikä tuntuu hyvältä, oli se sillä hetkellä lapsen kalsarit taikka rakkaus. Olen jättänyt jo kauan sitten muiden miellyttämisen. Koska se ei vain toimi.  Olen tehnyt tutkimustyötä, kuinka sitä blogia saadaan sit näkyväksi. Käytän alustana tällä hetkellä tätä blogitäplää ( blogspot). Koska se on ilmainen. Mutta vaikka alusta on googgelin oma, ei se kuulema hirveästi tykkää tästä täplästä. Sitä en tiedä miksi, koska en saanut tätä asiaa vain aukeamaan kahden aikaan aamuyöllä. Yllättävän paljon se kävi kyllä tunteisiin, en ymmärrä miksi. No vaihtoehtonahan olisi siirtää koko blogi sanapainoon eli wordpressiin. Ilmeisesti tämä toisi näkyvyyttä. Sitten pitäisi ostaa do

Voi valtava

 Aamulla ajattelin sekunnin viidesosan (koska enempään ei ole aikaa), kuinka kiva olisi vain jäädä lapsen viereen sohvalle katsomaan lastenohjelmia.  Joka ilta kuitenkin mietin, että ei ohjelmia aamulla, sillä sitä lasta ei saa ikinä lähtemään ajoissa. Mutta kuten tapoihini kuuluu, pyörrän päätöksen joka aamu. No se viidesosa sekunti oli ihan kaunis ajatus teoriassa. Siinä hyvin aloitettu karjun vaatteet lapsen päälle- vaihe keskeytyy puhelimen soittoääneen. Käyn taas kuolemasta syntymään kaikki vaihtoehdot läpi, kun etsin, missä per....hosen taskussa se voisi taas olla. Toimintaterapeuttihan se soittaa sujuvasti ennen kahdeksaa. Ei voida sitä teidän lapsen aikaa laittaa siihen sovitulle päivälle, koska siinä teillä on jo lääkäri. Aamuaivot ne vain tyhjää raksutti, kun kysyin: Niin, mikä? Hän selittää ja edelleenkään en ymmärrä. Miten voi taas olla joku aika jonnekin, mistä en mitään tiedä. En tietenkään voi sanoa, että alkavan alzheimerin aivoni vain unohti taas kerran. En, olin jyrkä

Epäonnenenkeli

Kuva
  Itsestään kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin tekisi työhakemusta. Kehua pitäisi maasta taivaaseen, vaan mitään ei tule ulos. Kirjoitus jää sanaan minä. Ihmettelen kyllä, miksi se ehdotti sanaa Syyria perään. Mistä se tiesi, että olen yhtä epävakaa. Kuvaus itsestä pitäisi varmaan olla sellainen hittituote, joka saisi ihmiset kiinnostumaan blogista. Seuraajia tulvisi ovista ja ikkunoista ja seiskan paparazzi ulko-ovella. Sielläpähän odottaa, ovikello ei toimi. Pitäisi kertoa harrastuksista ja kiinnostuksen kohteista, joihin muut voivat samaistua. Riittääkö se, että selviytyy tästä päivästä huomiseen. No kyllä minä silloin tällöin kurkkaan sieltä kellarista. Mutta ei se päivänvalo tunnu sopivan minulle. Pitäisi ottaa lapsista kuvia puolen tunnin välein. Kuinka ihanat vaatteet ja lelut. Kuinka se nyt niin somasti kaivaa nenää kuudenkympin talvitakissa. Tai kuinka taitavasti teini välttää kaikki kotityöt.  Tää pohjustus ei tainnut taas mennä ihan putkeen, mutta yritetty on. Olen siis rei

Se on semmosta

 Kun vein lapsen eilen väärään hoitopaikkaan, viikko enteili jo parastaan. Nyt on kulunut 24 h ja pienen pienet vastoinkäymiset jatkuu. Hoitotäti laittaa viestiä heti kuudelta aamulla, että hoitoajat olisi pitänyt ilmoittaa jo kaksi viikkoa sitten. Jaahas. Ja tuothan sen kyselylomakkeen, jonka annoin sinulle viime viikon keskiviikkona. Oliko se just se, millä takka syttyi eilen.  Tuon, minähän tuon. Kolme päivää sitten kaveri kyseli apua ja lupasin ilmoitella. Laitoin viestiä, että palataan astialle sitten, kun lapset on muuttanut pois kotoa. Hän ymmärsi hyvin. Kuulin kuinka hän kirosi yksinään, mutta ajattelin, että hänenkin lapset on tänään ää.....lyttömän ihania. Olin luvannut kahvitella ystävän kanssa. Uhmaikäinen on huutanut tasan kaksi tuntia, 3 minuuttia ja 48 sekuntia sen jälkeen, kun tuli hoidosta. Mutta kuka näitä nyt laskee. Katson hänen punaista naamaansa. Onneksi edes jollain on hiukan väriä naamassa. Ilmoitan hänelle lähdöstä.  Hän ottaa tämän ihmeen tyynisti. Odota, odot

Se on niin ihanaa!

En tiedä, mistä olen löytänyt aikaikkunan katsoa telkkaria. Veikkaisin, että pyykit on jäänyt koneeseen tai hoitoreppu pakkaamatta. No oli miten oli. Jäin tuijottamaan ohjelmaa, joka kertoo yhdestä kuuluisasta elokuvaohjaajasta. Suomalaisesta, joka on tehnyt muunmuassa kuuluisat syvän sinisen meren- ja kuole rankasti- elokuvat. Ja jolla on pari(kymmentä) vuotta nuorempi vaimo. Ja kyllä tiedän, että tämä on jo vanha juttu. Ohjelma on tullut sieltä täältä jo ajat sitten, mutta tällaisena ruuhkavuositornadossa elävänä ei vain ole aikaa aukaista telkkaria kuin kahden vuoden välein. Olenkin miettinyt, että puolisollani on hyvinkin erilainen aikaikkuna. Hän katsoo samoja ohjelmia neljättä kertaa, minulla on noin 605 ohjelmaa katsomatta omassa kansiossa. Mutta palatakseni tähän ohjelmaan. Laskelmieni mukaan puolen tunnin aikana sanottiin noin 15 kertaa rakas, 11 kertaa ihana. Enemmän kuin minä koko elämäni aikana.  Lisäksi käytettiin liuta muita positiivisia ilmauksia kuten upea, mieletön, ki

Viisaampi kuin isäs milloinkaan, osa 2

 " Hei isä(puoli)!   Yhdessä laulussa lauletaan, voin kuin oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan. Puoli elämää on juostu karkuun sitä, ettei meistä tulisi isiämme. Että oltaisiin viisaampia, että oltaisiin parempia. Se pakomatka on saanut meidät tekemään paljon virheitä. Joskus on juostu niin lujaa, että vauhti on saanut meidät sokeutumaan. Ei halua nähdä, eikä kuulla, koska on niin kiire.  Matkan varrella vilahtelee hahmo. Joskus se on varjoissa, joskus tienristeyksessä. Joskus se tuntuu olevan hyvin lähellä. Mutta katoaa, kun jatkamme pakoa. Mutta siellä hän on. On ollut koko matkan ajan. Hahmo on vain luottanut meihin ja antanut meidän olla me. Hahmon viereen piirtyy äiti. Ja se hahmo on meidän isä. Ei se, jota juostiin karkuun, vaan se joka oli seissyt rinnallamme pakomatkasta huolimatta. Eikä meidän olisi tarvinnut juosta tai paeta. Ei meistä tullut isiämme. Meistä tuli sinun lapsia." Olen onnekas. Vaikka veri ei ole samaa suonisssani, minulla joku, joka on minusta ylpeä

Viisaampi kuin isäs milloinkaan, osa 1

Sinulla oli yöpyödällä aamupalaksi avattu olut. Tuttu ruskea pullo, korkki kimalteli vieressä auringon valon osuessa siihen. Äiti sanoi: Sano heippa isälle. Vilkutin ja otin äitiä kädestä. Se ovi sulkeutui 30 vuotta sitten. En tiedä sinun syntymäpäivääsi tai milloin olet syntynyt. Näkyväthän ne sitten hautakivessäsi.  Mutta muistan minä, kuinka sinä yritit ottaa auton avaimet äidiltä kännipäissäsi. Tai kun huusit, koska äiti pimitti sinulta rahaa. Oikeasti hän osti ruokaa. Muistan kuinka ajoit ja auto oli täynnä tupakansavua. Muistan kuinka kiire sinulla oli aukaista olut, kun pääsimme perille.  Kun annoin sinulle aikuisena uuden mahdollisuuden, sanoit tappavasi minut. Ja ilmoitit minut lastensuojeluun, vaikka et koskaan ole edes nähnyt lapsiani. Kerran tulit työpaikallani, kännissä tietenkin. Huusit, kuinka vittumainen ämmä minä olen. Kerran yksi elämänsä juomisella kyllästänyt herrasmies näki minut kaupassa ja sanoi minulle olevani isäni näköinen. Hän ei tuntenut minua, enkä minä hän

Ryysyistä bloggariksi

 Olen nyt kaksi vuotta kirjoittanut tätä blogia. Halusin katsoa riittääkö minulla mielenkiinto jatkaa tätä, onko minulla edes juttuja niin paljon. Mutta jostain syystä niitä tuntuu syntävän kuin itsekseen. Nyt olen jotenkin havahtunut, että haluan katsoa, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Olen tutkinut, kuinka blogia voi kasvattaa ja saada enemmän lukijoita. Kyllä sitä lukee näköjään muutkin kuin Kaisa, joka oli muuten laittanut jo joul..kausivalot. Netti vain tuppaa olemaan täynnä blogeja ja sisältöä. Siitä on tullut kertakäyttöinen muki, joka rytätään yhden käyttökerran jälkeen. Mutta miten sitä saa ihmiset suoristamaan sen mukin uudelleen? Vai olisiko blogin sijaan sittenkin kannattanut mennä terapeutille? Olisi edes se yksi varma seuraaja. Älä tee sitä, tee tätä. Netti on täynnä ristiriitaisia neuvoja, joista pitäisi itse oivaltaa ne tärkeimmät. Tämä tutkimusmatka kannattaa ehdottomasti tehdä 12 aikaan yöllä, sillä silloin ei juuri mikään tunnu liian ylivoimaiselta. Löytyi sielt

Epäonnen harmaus

 Töistä lähtiessä oli pimeää kuin p.......ä. Lapsen rukkaset oli hukassa taas kerran. Syytin lasta, tietenkin. Teini hortoilee puhelin tiukasti kädessä kiinni. Olen kyllä melko varma, ettei se syntynyt tuo Honor kädessä. Rahaa on edelleen liian vähän. Puoliso on edelleen.. no on edelleen.  Ehkä tähän harmaaseen mahtuu vielä yksi  Väritön pyykkinaru  (linkistä pääset lukemaan,tämä vuodelta 2020).

Epäonnen raha

Kuva
 Katselin viime viikolla revontulia ja tuli sellainen aito onnellisuuden tunne. Menin sisälle, ettei nyt liian onnelliseksi tulisi. Teini suihkussa ja itse perinteisesti kodinhoitohuoneessa. Istuin kaappia vasten ja kirjoittelin blogia, kunnes pylly alkoi kastua. Kusinko housuuni, nytkö ne lihakset lopullisesti petti? Ei sentään, sehän näyttää tulevan lattiakaivosta.  Kahdessa sekunnissa tapahtuu melko paljon, kun juoksen vessan ovelle ja hakkaan ovea: Sammuta se suihku! Palaan pelastamaan lattialla olevat tavarat kodinhoitohuoneesta ja pudotan samalla sata pyyhettä lattialle. Teini tulee shampoot päässä silmät pyöreinä tuijottamaan tätä vedenpaisumuksen ihmettä.  Se oli hyvin pieni hetki, se onnellisuuden tunne. Seuraavana päivänä soittamaan likakaivon tyhjennystä dollarin kuvat silmissä. Eikä siitä mennyt kuin kaksi päivää, kun auto hajosi. Puoliso sanoi, että ihan kuin kaikki tulisi taas samaan shaibaan. Olin sen verran viisas ja jätin sanomatta: Ei kahta ilman kolmatta. Totesin vai

Karahka ja liisteripuuroa

 Istun yhtenä iltana vasu-keskustelussa, parina iltana harrastuksissa. Ei minkään näköistä omaa aikaa nyhrätä kodinhoitohuoneen kaapissa.  Olenko maininnut, että noita metatöitä on ollut ihan riittävästi viime aikoina? Selvittelet toimintaterapiaa, hoitoaikoja miljoonan kerran, kun puolison työvuorot vaihtuu useammin kuin minun kalsarit. Terapiasta sanottiin tietenkin, ettei sitä tässä kylässä järjestetä, aja sadan kilometrin päähän. Ja vatut. Mutta sehän on lapsen parhaaksi. Olkoon vaikka presidentin parhaaksi, mutta ei kiitos. Mutta kun... No kukas sen sitten maksaa, sen menetetyn työajan ja bensan? No, mutta kyllähän tässä kyse lapsen tulevaisuudesta ja se on vain kolme kertaa. Kolme? Dollarin kuvat pyöri silmissä.  Hetken (viikon) hermoja tasailtuani ehdotin, että miksi se terapeutti ei voisi tulla tänne. Jos nyt sattuu olemaan niin, että meidän lapsi ei ole kylän ainut, joka sitä tarvitsee. Voisihan sitä kai niinkin tehdä. Aivan, ihanko totta. Vittu. Ei kun siis vattu, VATTU! Täll

Lomalomalomaloma

 Aah, some täyttyy ihmisten päivityksistä lomista lasten kanssa. Yhtään ei silleen harmita, että itse on töissä. Ei juuri lainkaan tule paha mieli tai oksennusta kurkkuun jokaisen onnellisen päivityksen kohdalla, jossa kerrotaan, kuinka ihanaa on olla lasten kanssa samaan aikaan lomalla. Ja jos vielä käännetään veistä haavassa, on siellä puolisokin mukana. Ja on vielä käytykin jossakin. Siis ihan koko perhe!  Mitä vattua nyt, kysynpähän vaan. Tuskin sitä kuitenkaan on maailman ainut vanhempi, joka on lasten loma-ajat aina töissä. Mutta tuleeko se tunne niistä toisten päivityksistä someen vai siitä, ettei tarjota lapsillensa samaa. Ne päivitykset kuitenkin voi jättää katsomatta, mutta sitä lapsen surullista katsetta ei voi olla huomaamatta.  Miten tässä on sitten päässyt näin käymään? Olen ollut 12 vuodessa kerran viikolla 10 lomalla. Silloin oli myös puoliso. Muistelisin, että se viikko tuntui pitkältä. Ehkä siksi, että emme lomaile koskaan samaan aikaan. Niin siis ihan tiedoksi, meidä

Rapakko

 En ymmärrä, miten lapsi onnistuu lentämään pihan ainoaan rapakkoon naamalleen, joka ei ole kulkureitillä, ei menosuunnassa autoon, eikä lähelläkään oikeastaan mitään. Mutta on se näköjään mahdollista. Minulla on tällä hetkellä samanlainen olo kuin uhmaikäisellä juuri ennen kuin se naama iskeytyy rapakkoon. Voi vattu. Se näkyy naamasta, ulosannista, olemuksesta. Väsynyt, vettynyt ihmisparka, joka räpiköi paskassa. Tässä on ollut pino selviteltäviä asioita ja aina kun saat yhden hoidettua, tilalle tulee kymmenen uutta. Minä en ymmärrä, kuinka suurperheen äidit tämän tekee, kun en selviä edes kahdesta. Unohtaisin sotun lisäksi nimet ja suurella todennäköisyydellä heidän lukumääränsä. Mutta joo, tarpeeksi vaikeaa. Siinä olisi yhdellä vasu, toisella vanhempainilta, lääkäri, hammaslääkäri, valokuvaus, wilma ilmoittaa huonoista arvosanoista. Hoidossa annetaan noottia, kuinka hänellä ei ole tarpeeksi päällä. Laskut kasaantuu, kuka maksaa, edelleenkään en saa tarpeeksi palkkaa. Koiranruoka, uu

Mikä päivä?

 Somessa on tullut vastaan jatkuvasti näitä: nyt on siskon päivä, koiran, kissan, munan päivä. Ei näköjään mikään päivä ole enää ihan normipäivä. Olen jo lopen kyllästynyt siihen, kumarranko tänään munakkaalle vai siskolle. Vai oliko se sittenkin kana vai veli? Vai hali vai nalle? En ihmettele enää yhtään, että wilma- viestit paukkuu. Kun ei enää riitä, että muistaa , että tänään on maanantai tai Snellmannin päivä. Vaan pitää tietää, onko kalju ja vapaa- päivä vai salasana- päivä ( onkohan se muuten se, milloin kerrankin pääsen sinne wilmaan). Mutta nämähän on siis vain teemapäiviä. On kunnioita pilvenpiirtäjiä-, pihvi-, korvapuusti-päivää. En ymmärrä yhtään. En sitten millään. No niin vaikea muistaa edes lapsensa sotua. Juu, aivan oikein. Yksi päivä soitin hoitajalle ja kerroin, että pitäis varata lapselle neuvolaan aika. Hän pyysi tietenkin sotua ja luettelin. Hän ryki muutaman kerran ja sanoi, että hänen tietojaan ei löydy. Höyry nousi toisesta korvasta, kun luettelin sotua uudellee

Onko sukka puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä

 Huomasin laittaneeni jalkaan eri pari sukat. Ihan eri värisetkin. Robin- sukat siis ehdottomasti.  Jotenkin toinen jalka tuntui oudolta. Onko toinen sukka kulunut enemmän kuin toinen. Onko sieltä lähtenyt kaikki täytteet. Ei kyllähän se täytyy jalassa vika olla.  Onko toinen lyhempi kuin toinen? Vai pidempi? Täytyisi mennä fysioterapiaan. Vai lääkäriin? Vai suoraan ortopedille? Magneettikuviinhan sitä taatusti joutuisi ja mitä sieltäkin sit löytyisi. Ihan varmasti eri mittaisuuden lisäksi joku kuluma, lihasheikkous ja jänteissäkin sanomista. Luultavasti parempi ois amputoida koko jalka pois.  No sitten ei tarviis sitä toista sukkaa. Mutta onko se toinen sukka pesty vaan useamman kerran vai onko  todellakin kyseessä tuleva amputaatio. Toistahan pyörittää järki, toista paholaisen rinki.  Minä valitsin useammin sen jälkimmäisen. Koska mä voin. No ei, koska se opetettu tapa. Ja onhan se nyt kauniin näköistä, kun punaiset pyörivät pyllyt vilisevät silmissä.  Mutta kyllä se on vaatinut vero

Pöpöjä ja banaanikärpäsiä

 Joskus lauloin: Vieläkö on banaanikärpäsiä? Nyt mietin, että vieläkö on flunssapöpöjä? En todellakaan tiedä, kumpi loppuu ensin. Banaanikärpästen pörrääminen aamukahvissa vai noi kavalat pöpöt. Kun olen avannut jääkaapin oven, kärpäset tervehtii. Vessan hanan vieressä taputtavat. Roskiksessa nauravat, että tänne vaan. Mutta kyllä niissä on se hyvä puoli, että ne näkee. Mutta entäs nämä pöpöt? Tässä on vähälle aikaa sairastettu korona, heti perään oksennustauti, siitä sit sujuvasti 12 flunssaa ja nyt viimeisenä enterorokko. Ai niin, jos tikulla vielä silmään, tai oikeastaan tulehduksella. Viikko terveenä, viikko sairaana meiningillä. Tukkani on sen verran harmaa, että mummokin arkussa kumartaa. En siis tiedä, miten tämän aloittaisi. Kai se vain valuu räkänä tähän näytölle. Inhoan sairastamista. Siis kukaanhan siitä ei varmasti tykkää, mutta en pidä siitä tunteesta kehossa. Tai oikeastaan siitä tunteesta, että montakohan viikkoa tällä kertaa. Työkaveri kysyi pandemian alettua, että huol

Itse itsensä pahin vihollinen

Kesän muistoihin: Terassilla muutama viinilasi, aurinko, lämpöä. Aa että. Siinä samalla terassilla kuulin jutun ja meinasin lentää persiilleni. Harvoin tässä maailmassa mikään saa minua yllättymään niin, paitsi jos lapsi kerrankin syö jotain, mitä minä olen tehnyt. Eräs minua huomattavasti nuorempi herrasmies nousi pöydästä ja kysyi viereisessä pöydässä istuvalta mieheltä: Arvaas kellä on musta naama? Sulla! Tämä tummaihoinen mies hymyili vain. Herrasmiestä sen sijaan otti olkapäästä kiinni hänen kaveri ja yritti toppuutella häntä. Suu auki, niin että sisäelimetkin näkyy, katsoin tilannetta. Vielä 2020- luvullakin tätä tapahtuu. Rupesin miettimään, mikä on mennyt pieleen? Ympäristö, kaverit vaiko se kuuluisa kasvatus. Villi veikkaus tähän viimeiseen. Siitä ajatukseni harhailikin omaan huippuluokan kasvatustyöhöni. Voisiko olla, että minun lapseni sanoisi joskus noin? Toivon, että ei. Mutta riittääkö pelkkä toivo? Eräänä yönä käytiin teinin kanssa keskustelua. Hän koki epäonnistuneensa

Kohokohta

 Tässä nyt yrittänyt opiskella näitä somen saloja. Päätin, että teen kohokohtiin tärkeimmät villakoirahavaintoni. Osapuilleen näin se meni: 1. En tiedä miten. 2. Kun tajuan miten, en löydä sieltä kuin kolme julkaisua. 3. Menen googgeliin ja kirjoitan miten tehdä kohokohta instaan. 4. Kertoo, että pitää olla tarinoita, joista julkaista.  5. Kysyn teiniltä ohjeita, joka vastaa, ettei hän koskaan oo kirjoittanut sinne tarinaa. Sillä ilmeellä, et menisiköhän se äiti halpaan, kun kuitenkin on kyse kuvapalvelusta. 6. Nöyrryn ja teen tarinan. Siihen ei voi liittää ku yhden kuvan, mitä helmitaulua nyt? No yks kuva sitten. Mietin ilkeänkö julkaista puolta vuotta vanhaa villakoirahavaintoa huomenna, että voin lisätä senkin sinne samaan lootaan, anteeksi ympyrään. 7. Luo kohokohta ja sille nimi. Tietty villakoirahavainnot. Otsikko liian pitkä, Juma auta nyt. 8. Jos laitan vain pelkät villakoirat, luuleeko ne ihmiset oikeesti, että mulla on siellä trimmattuja puudeleita, kun ei oo omiakaan puskia

Made löytyy myös Suomesta

 Maailmassa on miljoona erilaista dieettiä, kauneudenhoitoo, on protskuu, prätskyy ja lisäaineita, joista kukaan ei varmuudella tiedä, mitä ne edes on. On rasvapurkkii naamaan, kurttuun ja kärttyyn. On vihreää valintaa, on punaista ja joskus jopa coca-colan mustaa. On tuotetta hikipajasta. On paitaa, pienten käsien valmistamia. On pehmoo, leluu, kippoo ja kuppii, jonka pohjassa kala(made) in China. Siihen kaikkeen on ihmisillä vara. Vihreä valinta on totta kai hyvästä, vaikkei edes tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa. Se on siihen asti vain omantunnon paikkaamista, jos ja kun ei halua ottaa selvää, mikä se vihreä asia siinä onkaan vai oliko ollenkaan. Itsestä huolehtiminen on tärkeintä, mutta millä hinnalla? Kovalla, 900 miljoonaa taisi olla myynti Suomessa vuonna 2017. Made on useissa paidan kauluksissa ja leluissa ja kyllä, minullakin on järkyttävä määrä tuon kalan tavaraa.  Mutta mitä sinun pitää tehdä joka päivä? Muutakin kuin ittuilla puolisolle ja käydä töissä. Eiku. Mikä saa si

Ihan liian helppoa

 Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa. Jos minusta tulisi ihan oikea kirjailija joskus. Mutta eihän minun kärsivällisyys siihen riittäisi. Joten tämä blogi tuntui hyvinkin järkevältä. Ja koska, miksipä en jakaisi koko maailmalle omia ongelmiani. Ja jos ette ole huomannut, en ole kovinkaan hyvä minkään vehkeen kanssa. Puolisoni on joskus huomattanut, että ne sormet voisi olla välillä hiukan löysemmällä. Kun puristan kaukosäädintä siis. Eli hirveen huono. Hyvä, että osaan kirjautua naamakirjaan ja vaihtaa oman kuvani jonkun ihanan ruotsalaisen blondin naamaan. Musiikin lisäämiseen instagramiin reelsiin vaatii teinin hermoromahduksen. Eli ei ihan putkeen mene. Olenkin seuraillut muilta vaikuttajilta vinkkejä: Älä kiroile somessa, algorytmit ei tykkää Jaa joka päivä jotakin Instagram hylkää, jos ei jaa videoita säännöllisesti Tykkää ja kommentoi mahdollisimman monia julkaisuja Kysy kysymyksiä, jotta saat keskustelua aikaan Mikä on mennyt sitten omalla kohdalla pieleen? Kirosana heti kärk

No jos huomenna

 En jaksa pestä pyykkiä. No huomenna sitten. En jaksa laittaa astioita. Huomenna sitten. En jaksa käydä lenkillä. Huomenna mä menen.  Huomenna me pelataan lautapelejä. " Sinä sanoit niin jo kolme viikkoa sitten". No katsotaan huomenna se leffa. " Siitä on ko 23 päivää, kun sanoit noin ekan kerran". Se on pitkä tuo huominen. Arkeen paluu on ollut raskasta. Uhmaikäinen on  huutanut itsensä uneen viitenä yönä seitsemästä. Henkisesti suhteellisen raskasta, eikä sitä märehtimistä näköjään voi siirtää huomiselle. Omat unet jäänyt vähiin, vaikka kuinka laitan sen herätyksen ajoissa, ei se näköjään takaa kuin kuuden tunnin unet. Sitä maustoi puolison poissaolo iltaisin. Taistelutahto ja sotamaalaukset maalattiin siis vain yksin minulle. Teini laittaa pyykkiä, kun yritän pärjätä raivoavan, kiukkuisen, huutavan, potkivan ja lyövän otuksen kanssa. Jospa huomenna menee paremmin. Se oli kun vaalilupaus, yhtä tyhjä. Vapaa viikonloppu siis alkoi täynnä iloa ja rakkautta. Mutta jok

Epäonnistuu vaikka väkisinkin

 Pidin tätä kuuluisaa sometaukoa, olin lasten kanssa, irtaannuin netistä ja aikaa jäi elämälle. Todellisuudessa siis roikuin naamakirjassa ja instassa seuraten kaikkia, hiljaa arvostellen. Pidin siis ihan oikeaa lomaakin tuossa. Tehtiin lasten kanssa pieni lomamatka ja kotihommia eli ihan perus. Muistettiin me tapellakin: toinen kiristi, toinen puri. Arvaatteko kumpi teki kumpaa? Sain nukkua prinsessaunia. Tasoittaakseni tilannetta valvoin tietenkin kahteen, sillä kesäyöt, lämpö ja hiljaisuus, jos ei se ketun perkele rääkyisi koko yötä.  Kaikilta osin palasin töihin siis hyvin levänneenä. Aamulla muistin viedä sekä lapsen että hoitokassin samaan osoitteeseen. Siitä se taas lähtee. Arvelin, että onnistuneen päivän päätteeksi teen mustikkapiirakkaa. Otan kuvia someen ja yritän kerrankin näyttää, että olisin ihan hyvä äiti. Lapsi syö marjoja kulhosta ja kysyy, mitä leivon. Vastaan mustikkapiirakkaa. Hän jatkaa syömistä. Piirakastahan se sitten lähti. Ei voinut syödä piirakkaa, kun siinä o

Sokerimuurahainen

" Kato äiti, sokelimulkku!" Siinä vaiheessa ajatus lähti laukalle ja mietin, että ai sitäkö se tarkoittaa, kun ihmiset käy sokeroinnissa. Heräsi toinenkin ajatus. Tuossa keväällä istuin baarissa, odotellen kavereitani. Jotenkin omasta mielestä kauniina eli tukka ponnarilla ja mekko päällä. Pöydän ohi kulki mies, katsoi minua ja totesi: Pyh. Näyttäen samalla eleillään inhotuksensa minulle. Jokunen vuosi sitten olisin saattanut nousta pöydästä, haukkunut miehen, työntänyt miehen lähimpään olutlasiin (ei omaan totta kai) raaja kerrallaan. Nyt vain hymyilin takaisin. Tylsää tiedän. Mietinkin, että jos tuohon miehen sokeroisi, niin siltäkö se sokelimulkku näyttäis. Oikein makealta ja kutsuvalta. Mutta kyllähän sellaistenkin miesten ympärillä käy muukin kuin kärpästen kuhina. He ovat joillekin naisille makeaa nannaa ja se ilkeä käytös on osa miehisyyttä ja pelkkää itsevarmuutta. Joku aika sitten seisoin kioskin jonossa. Edessäni oli ihan normaalivartaloinen mies. Pukeutunut todella

Juhannuksen muistikuvat

 Onnistuneen juhannuksen muistilista: 1. Juhannusjuomat:  Lapsille litratolkulla limpparia, jotta ravaavat varmasti laiturille ja takaisin mahdollisimman tehokkaasti. 2. Paarmat: Lapset saa pysymään kuitenkin sisällä tarvittaessa kissankokoisten paarmojen avulla. 3. Tappaminen: Vaatii kuulema eräänlaista luonnetta. Tehokkaasti niittasin raatoja raatojen perään ilman minkäännäköistä katumusta. Poljin päälle kolme kertaa, ettei jää ainakaan kitumaan. 4. Kärpäslätkä:  Avuksi voi ottaa lätkän ja iskeä vierustoveria, vaikkei siellä tapettavaa ollutkaan. Lauantai -iltana viimestään takavarikoitu, sillä porukka on sitä mieltä, että tulee mieluummin syödyksi kuin lyödyksi. Harmi. 5. Vartaan kypsytys: Uimapatjalla maatessa on hyvä kääntää varras ympäri, jotta paistuu tasaisesti. Sunnuntaina alkaa nahka irtoamaan ihan iteksiään ja alkaa olla valmista. 6. Marinointi: Vartaan voi halutessaan marinoida muutamalla alkoholijuomalla päivittäin. Silloin varrasta saa kypsytellä rauhassa yksinään ja maku

Matkalainen

 Elämä itsessään on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Välillä sellaiseksi selviytymistaisteluksi. Joskus tuntuu, että onko tässä mitään järkeä. Mutta ihmiset tekevät siihen järkeä tai järjettömyyttä. Kun ihminen on katkera naapurille, lasketaanko oma onnellisuus naapurin omaisuuden kautta. Tai kun kadehtii jonkun autoa, olisiko sitä sen onnellisempi siellä audissa. Kun katsoo instaa ja näkee vain täydellisiä kuvia täydellisistä lapsista, ajattelee, että tuskin se homma toimisi sen paremmin muiden lapsilla, tulisi vain edustavampia kuvia. Aina voi käyttää kulisseja. Jakaa someen hienoja kuvia ja piilottaa oman onnettomuutensa. Jättää ongelmat sisälle, painaa ulko-ovi kiinni ja kuvitella niiden hävinneen. Hymyillä vastaantulijalle, vaikka tekisi mieli itkeä. Nauraa, vaikka suupielet ei meinaa taipua. Jutustella mukavia, kun oikeasti haluaisi olla vain hiljaa.  Hartaudella maalatut kulissit alkavat pitää otteessaan. Ei enää uskalla katsoa ulos, koska jos joku näkisi. Ei ole jäljellä juurikaa

Karma kostaa

 Juuri kun uhkasin lähettäväni sen lapsen Afrikkaan, hän päätti sairastua. Hän kaikessa ilkeydessään herätti minut sinä yönä. Tulipunaisena katseli minua ja yski keuhkojaan pihalle. Uitin hänet vicki- purkissa ja sanoin hyvää yötä. Aamulla hän haukkoi raikasta koiralle haisevaa sisäilmaamme tehokkaasti. Pihinän välistä kuulin sanan äiti. Ihan rohkeasti vaan, ei meillä tarvitse ujostella. Soitin kuitenkin lääkäriin ja ehdottomasti olivat sitä mieltä, että lapsi täytyy viedä sinne ihasteltavaksi. Puin hytisevän lapsen autoon ja lähdin ajamaan. Lapsi lauloi takapenkillä ja mietin tulipas hiljaista. Silmät ne päässä vain pyörähti, kun happi loppui. Virottelin häntä ja totesin, jospa nyt et laula. Kotiin päästiin apteekin kautta. Hän vaati tiettyä punaista limpparia, onneksi se oli se kauimmainen lähikauppa, mistä sitä saa. No niin ja sitten päästäänkin siihen lääkkeiden antoon. " En oikeastaan haluaisi. Se on pahaa. Ei pysty. Mahaan sattuu. Ei saa". Noiden litkujen kanssa ei oike