No jos huomenna

 En jaksa pestä pyykkiä. No huomenna sitten. En jaksa laittaa astioita. Huomenna sitten. En jaksa käydä lenkillä. Huomenna mä menen. 

Huomenna me pelataan lautapelejä. " Sinä sanoit niin jo kolme viikkoa sitten". No katsotaan huomenna se leffa. " Siitä on ko 23 päivää, kun sanoit noin ekan kerran". Se on pitkä tuo huominen.

Arkeen paluu on ollut raskasta. Uhmaikäinen on  huutanut itsensä uneen viitenä yönä seitsemästä. Henkisesti suhteellisen raskasta, eikä sitä märehtimistä näköjään voi siirtää huomiselle. Omat unet jäänyt vähiin, vaikka kuinka laitan sen herätyksen ajoissa, ei se näköjään takaa kuin kuuden tunnin unet.

Sitä maustoi puolison poissaolo iltaisin. Taistelutahto ja sotamaalaukset maalattiin siis vain yksin minulle. Teini laittaa pyykkiä, kun yritän pärjätä raivoavan, kiukkuisen, huutavan, potkivan ja lyövän otuksen kanssa. Jospa huomenna menee paremmin. Se oli kun vaalilupaus, yhtä tyhjä.

Vapaa viikonloppu siis alkoi täynnä iloa ja rakkautta. Mutta joku tuntui kaihertavan. Oikein kuin mietin, minä taidan tietää tämän tunteen. Se kävi eilen ja joka ilta viime viikolla. Aah, vanha tuttu: itutus. No jospa huomenna on parempi fiilis.

Ei ollut. Halusin olla yksin, ilman lapsia. Märehtiä ja antaa paholaisen ringin lähteä liikkeelle. Mutta ei voi, täytyy vain sinnitellä. Puolisolla on sata ja kymmenen projektia kesken. Hän lainasi minun työkalupakkia. Kysyi, ei kai haittaa. Hän, joka on hävittänyt kaikki omansa pitkin tonttia ja taloa ja jolla ei ole todellakaan lupa koskea siihen juuri sen takia. Vastaan, että no ei tietenkään!!! Näen silmissäni, kuinka työkaluni tippuvat rotkoon ja vasta huomenna kuuluu kilahdus, kun ne koskettavat pohjaa.

Jostain tulee halu tehdä jotain yhdessä perheenä. Onneksi ajattelin hiukkasen pidemmälle. Pyörälenkkiä, jossa teini valittaa tylsyyttään ja toinen karjuu, koska ei päässyt leikkikentälle. Ei siis sitä. Kävin yksin ja jätin lapset elokuvan pariin. Laskin liukumäen ja kiikuin ihan itsekseni. No ei, kävelin kiltisti kentän ohi.

Keskustelin tuossa taannoin ystäväni kanssa lapsen vaiheista. Aina on joku vaihe. Hän sanoi, että ehkä se on vain vanhempien selviytymismekanismi. Että se on vaihe, ja joskus se helpottaa. Se luo uskoa siihen, että tästäkin selvitään. Tämä vaihe on vain tuntunut ikuisuudelta. Vuosi kymmeneltä vuodelta. Ainakin naamani ryppyjen perusteella.

Mutta ehkä siinä on pointti. Sitä odottaa niin vaiheen loppumista, helpotusta ja kun se ei lopukkaan sovittuna päivänä, tulee pettymys. Pettymys itseensä, mitä sitä oikein on tehnyt väärin. Ei voi syyttää geenejäkään, koska olemme molemmat yhtä rauhallisia kuin sarvikuonot aamuruuhkassa. Eli kasvatuksessahan se vika täytyy olla, missäs muualla. Olenko antanut rajoja ja rakkautta liikaa vai liian vähän? Kysymykset ajaa vanhemmuuden umpikujaan. Tie aukeaa kyllä, jos antaa aina periksi. Mutta se tie kallis ja arvaamaton. Sana Ei pitää otteessaan ja umpikujasta ei tunnu olevan pääsyä pois. Se on raskas ja uuvuttava. Se syö valtavasti ja saa toisen vaihtoehdon kuulostamaan helpommalta. Mutta tiedän sisimmässäni, että se on kuin antaisi pirulle pikkusormen. Mutta ei vain jaksaisi odottaa, milloin se polku pois aukeaa.

Siinä meni koko viikonloppu märehtiessä. Vapaapäivät, kun olisi voinut tehdä jotain kivaa. Morkkis iski. Kun pitäisi olla niin kiitollinen joka asiasta, koko ajan ja jatkuvasti. Näyttää somessa kakkuja, pullaa, onnellisia ja kauniita lapsia. Huikeeta perhe-elämää, josta muut voisi olla kateellisia.  

Tämä jos joku vielä oikein lietsoo sitä morkkista. Oikeasti nämä oli vain kaksi päivää elämästä, kukaan ei kuollut ja joskus on ihan ok voida huonosti. Jotta jaksaa sitten olla huomenna olla niin mieltä ylentävän kiitollinen ihan kaikesta, kaikista ja siitäkin mistä et edes tiedä olevasi kiitollinen. 

No jos huomenna sitten.