Epäonnistuu vaikka väkisinkin

 Pidin tätä kuuluisaa sometaukoa, olin lasten kanssa, irtaannuin netistä ja aikaa jäi elämälle. Todellisuudessa siis roikuin naamakirjassa ja instassa seuraten kaikkia, hiljaa arvostellen.

Pidin siis ihan oikeaa lomaakin tuossa. Tehtiin lasten kanssa pieni lomamatka ja kotihommia eli ihan perus. Muistettiin me tapellakin: toinen kiristi, toinen puri. Arvaatteko kumpi teki kumpaa?

Sain nukkua prinsessaunia. Tasoittaakseni tilannetta valvoin tietenkin kahteen, sillä kesäyöt, lämpö ja hiljaisuus, jos ei se ketun perkele rääkyisi koko yötä. 

Kaikilta osin palasin töihin siis hyvin levänneenä. Aamulla muistin viedä sekä lapsen että hoitokassin samaan osoitteeseen. Siitä se taas lähtee. Arvelin, että onnistuneen päivän päätteeksi teen mustikkapiirakkaa. Otan kuvia someen ja yritän kerrankin näyttää, että olisin ihan hyvä äiti.

Lapsi syö marjoja kulhosta ja kysyy, mitä leivon. Vastaan mustikkapiirakkaa. Hän jatkaa syömistä. Piirakastahan se sitten lähti.

Ei voinut syödä piirakkaa, kun siinä on mustikoita. Aivan, mutta meni kulhollinen ihan tuosta vain äsken. Kiittämättömyys- anturini alkoi syöstä tulta. Katsoin lasta ja ajattelin, että miltähän se lapsi näyttäisi jonkun muun kotona.

Minä söin, puoli torttua yhdeltä istumalta. Oikein tuijotin häntä ja vedin pala palalta herkkua naamaan. Ja ei se huonoa ollut niillä mustikoillakaan.

Siitä päästinkin sujuvasti siihen, miksi yöpuvun paita on liian pitkä, tuoli liian vinossa ja hammastahna sinistä. Eikä todellakaan mene iltapissille, koska niinhän ei ole tarvinnut tehdä kuin noin tuhannesti hänen elämän aikana. Jännästi ne ajat vain muuttuu, ihan yhtäkkiä.

Ja sieltä tulee lause: Eihän minua edes väsytä. No ei tietenkään. Muuten vaan huudat niin, että naapurikin näkee sinun kitarisat. Voisi jopa nipsaista kun niin pitkällä roikkuvat. Sanoin aika monta kertaa ei, talutin huoneeseen, sammutin valot. Hermojen pitimiksi, istuin välillä kodinhoitohuoneen lattialle ja laitoin oven kiinni. Pinnistelin ja eväsin oikeuden iltasatuun. Virhe. Ja sitten mentiin taas. Pidin itseni poissa puru- etäisyydeltä. Ajattelin, että voisin yrittää keskustella tätä asiaa auki, mutta tilanne näytti samalta kuin sanot känniselle; älä aja sitä polkupyörää, taluta.

Sitten se pääsi suusta: Kukaan ei halua olla enää sun kanssa. Kadutti, suututti, itutti. Kun tunti ja 57 minuuttia myöhemmin olin saanut hänet lopettamaan itkunsa ja nukkumaan, purskahdin itse itkuun. 

Se jäi taas aika pois teiniltä ja tuli sanottua rumasti uhmaikäiselle. Kertarytinälle tuli paluu arkeen. Se tunti ja 57 minuuttia tuntui, neljältä viikolta. Oliko sitä lomaa ollutkaan. Ja tähän aikaan minä tässä taas poltan huomista ruokaa pohjaan ja kirjoitan blogia. Ruokaa, johon teini vastaa todennäköisesti kirosanan ja en syö, koska siinä sattuu olevan harmaan lisäksi eri sävyjä.

Mutta aina ei jaksa, ei edes loman jälkeen. Ei edes tunnin ja 57 minuutin. Joskus vain tuntuu, että epäonnistuu väkisinkin, teki niin tai näin. Mutta siihen kun ei ole lupaa. Ei, kaiken pitää olla harmonista, lasten ehdoilla, positiivisesti kasvattamista. Joten siirryin koirienkasvatusoppaaseen. Ehkä joku päivä lapset istuu käskystä  ja koirat sanoo kiitos ruuan jälkeen. Ja kukaan ei itke.

Kommentit