Voi valtava

 Aamulla ajattelin sekunnin viidesosan (koska enempään ei ole aikaa), kuinka kiva olisi vain jäädä lapsen viereen sohvalle katsomaan lastenohjelmia. 

Joka ilta kuitenkin mietin, että ei ohjelmia aamulla, sillä sitä lasta ei saa ikinä lähtemään ajoissa. Mutta kuten tapoihini kuuluu, pyörrän päätöksen joka aamu.

No se viidesosa sekunti oli ihan kaunis ajatus teoriassa. Siinä hyvin aloitettu karjun vaatteet lapsen päälle- vaihe keskeytyy puhelimen soittoääneen. Käyn taas kuolemasta syntymään kaikki vaihtoehdot läpi, kun etsin, missä per....hosen taskussa se voisi taas olla.

Toimintaterapeuttihan se soittaa sujuvasti ennen kahdeksaa. Ei voida sitä teidän lapsen aikaa laittaa siihen sovitulle päivälle, koska siinä teillä on jo lääkäri. Aamuaivot ne vain tyhjää raksutti, kun kysyin: Niin, mikä? Hän selittää ja edelleenkään en ymmärrä. Miten voi taas olla joku aika jonnekin, mistä en mitään tiedä. En tietenkään voi sanoa, että alkavan alzheimerin aivoni vain unohti taas kerran. En, olin jyrkästi sitä mieltä, että TÄLLÄ KERTAA se ei ollut muistini syytä.

Koska joka aamuinen pukemissota ei juurikaan nosta verenpaineita, puhelu kyllä sen teki. Ei voi olla taas mahdollista. Mietin koko työpäivän, että mikä maksaa päässä vai terveydenhuollossa. Ja koska ensimmäisessä harvoin mitään vikaa on, keskityin syyttämään sitä toista.

Kotimatkalla näin kuitenkin taas sen laatikon. Laatikon, jota on vältelty viimeinen viikko laskujen pelossa. Älä vaan sano, että se ajanvarauspaperi on siellä ja olen hukuttanut kaiken energian ihan turhaan.

Ja voi valtava, siellähän se alimmaisena oli valkoisten kirjeiden alla. Tippu taas yks vattu suusta. Ihan en tiennyt kumpaan olen enemmän pettynyt; siihen laskupinoon vai itseeni. Pino kuulosti äkkiseltään paremmalta.

Voi valtava tosiaan. Ihan irvistyttää tätä kirjoittaessa, kuinka putkeen taas meni. Pimeään putkeen näköjään. Taas kerran.