Lomalomalomaloma

 Aah, some täyttyy ihmisten päivityksistä lomista lasten kanssa. Yhtään ei silleen harmita, että itse on töissä. Ei juuri lainkaan tule paha mieli tai oksennusta kurkkuun jokaisen onnellisen päivityksen kohdalla, jossa kerrotaan, kuinka ihanaa on olla lasten kanssa samaan aikaan lomalla. Ja jos vielä käännetään veistä haavassa, on siellä puolisokin mukana. Ja on vielä käytykin jossakin. Siis ihan koko perhe! 

Mitä vattua nyt, kysynpähän vaan. Tuskin sitä kuitenkaan on maailman ainut vanhempi, joka on lasten loma-ajat aina töissä. Mutta tuleeko se tunne niistä toisten päivityksistä someen vai siitä, ettei tarjota lapsillensa samaa. Ne päivitykset kuitenkin voi jättää katsomatta, mutta sitä lapsen surullista katsetta ei voi olla huomaamatta. 

Miten tässä on sitten päässyt näin käymään? Olen ollut 12 vuodessa kerran viikolla 10 lomalla. Silloin oli myös puoliso. Muistelisin, että se viikko tuntui pitkältä. Ehkä siksi, että emme lomaile koskaan samaan aikaan. Niin siis ihan tiedoksi, meidän lomat päättää joku muu ja hyvin harvoin (2 kertaa) olemme olleet samaan aikaan lomalla. 

Mutta ne ovatkin olleet sellaista taistelutannerta, että onneksi niitä ei ole ollut useammin. Siihen latautuu niin paljon odotuksia, jotka purkaantuu saippuapulloon, joka on pöydän vasemmassa reunassa, eikä oikeassa. Tai väärin kasattuun astiapesukoneeseen, tai ehkä siihen likaiseen sukkapariin lattialla. 

Kun siirryin kokonaan päivätöihin, ajattelin minulla olevan enemmän aikaa itselleni, perheelleni ja puolisolle. Kyllähän sitä on ollut. Enemmän aikaa riidellä. Kun ei ole nähnyt toisen naamaa kuin pitkillä suorilla kymmenen vuoteen, tuntuu uskomattomalta tuijottaa sitä joka ilta. Jotenkin olen tullut siihen tulokseen, että vuorotyö molemmille, mukaan hiukan viikonlopputöitä ja loma-ajat erillään, niin parisuhde toimii kuin bloggari kodinhoitohuoneen kaapissa. Vartissa valmiiksi.

Mutta palatakseni näihin lomiin. Lapset tottuu kaikkeen, myös siihen lomattomaan vanhempaan. Ehkä yhteinen leffahetki, jolloin äiti nukkuu väsymystään pois istualtaan ja teini kysyy taas kerran: Oliko hyvä elokuva, kun nukuit? Tai ulkoilu koko perheen voimin, kun kahdelta palaa hermo jo, ennen kuin päästään sinne ulos. Tai lautapelin pelaaminen, joss uhmaikäinen laskee 1734:ttä kertaa kymmeneen, ku meni laskut sekaisin. Puolisonkin naama näyttää pussattavalta oikeassa valossa, jos siis raskisi polttaa niitä valoja.

Mutta luulenpahan vain, että noiden somepäivitysten takana, on myös samaa hermojen kiristelyä kuin meillä. Some jotenkin oudosti vain suodattaa sen. Ja äärimmäisen hyvä suodatin se onkin. Sieltä tulee ulos ihania ihmisiä, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ei rahahuolia, ei huutopotkuraivareita, eikä varsinkaan sitä, kuinka menettää hermonsa silloin tällöin lapsiinsa tai puolisoonsa. Vain onnenhippuja ja sydämenmuotoisia päivityksiä, koska elämä on niin ihanaa. Niin ihanaa, että räkäkin on pelkkää sateenkaarta ja märkä pieru vain vaaleanpunaista hattaraa.

Olisipa itsekin kiva kuljettaa itsensä tämän suodattimen kautta ja katsoa, kuinka onnellinen perhe sieltä somesta sit löytyisikään. Vain hymyä, hyväkäytöksisiä lapsia ja maailman onnellisimmat vanhemmat. Ihmekkös tuo, etten ole löytänyt vielä yhtään samankaltaista blogia kuin minulla. Minulta unohtui se suodatin.

Loma tai ei, elämä jatkuu täällä kodinhoitohuoneen kaapissakin. Lapset tappelee, koira oksentaa ja puoliso laittaa pudonnutta naulakkoa paikalleen.