Hätsui!!

 Aamulla en herännytkään kuten tavallisesti, täysin pirteänä aamukuudelta, täydelliset meikit päällä, merkkibyjamassa. Peitto tuntui painavalta ja silmien avaaminen sattui. Kirosin taas vanhan talon seinät. Yöpukuna vain 452 vaatekerrastoa, pari lisää ja kahvinkeittoon. Askel tuntui omituisen raskaalta ja kahvinkeitin oli viisitoista metriä kauempana kuin normaalisti.

Vilkaisen peiliin ja ihailin tuota harvinaisen harmaata hipiää. Niska veti väkisin kyyryyn, selkä koukkuun. Jaahas, olen kipeä. Joka niveleen sattuu. Askel on lyhyempi kuin mummolla suojatiellä. Ei hel....ikopteri.

Kuten joka kerta päätän vain, etten ole kipeä. Se auttaa aina. Koska eihän äidit sairasta. Tai vaikka nyt pikkukuume (39 astetta) oiskin, kuka ne asiat oikein hoitaisi. Koska miten ne voisi jättää tekemättä. Lapset eivät pärjää ilman ruokaa tai sitä tiettyä paitaa, joka sattuu juuri olemaan pesussa. On jano, kakka ja polvessa mustelma, koska ei vaan muistanut, ettei sohvan selkänojalta kannata hypätä. Saattaisihan siinä olla se puoliso, mutta ei. Ei, selkä kyyryssä painetaan menemään.

Joskus rakastuneina kipeinä katseltiin elokuvia saman peiton alla. Poski poskea vasten, räkä välissä liimana siinä maattiin. Se oli ihanaa. Mutta silloin kun on lapsia, sairastetaan vuorotellen. Tylsää. 

En juuri koskaan mittaile kuumetta, koska en tee sillä tiedolla mitään. Koska päätän, etten ole sairas. No ei, vaan mielestäni ihminen ei tarvitse mittaria siihen tietääkseen olevansa sairas. Joku sairaanhoidon ammattilainen saattaa olla eri mieltä, mutta ei mennä nyt siihen.

Otin mittarin esiin, sillä työnantajalle ei ehkä kelpaa vain ilmoitus, että luulen olevani sairas. Molemmat lapset tuijotti mittaria ja sitten minua. Molempien silmissä näkyi pelko. Nuorempi väisti. Heistä näki, että äidin täytyy olla tosi tosi sairas, jos hänellä on mittari. Ja että käyttäisin sitä ihan itseeni. Jokohan heille pitäisi kertoa, ettei äitikään ole kuolematon?

En juuri koskaan nuku päiväunia. Suoritin nekin tänään istualtani, kunnes tajusin, että sohva pyllyn alla on tosiaan tarkoitettu pötköttelyyn. Lapsetkin oli kerrankin tappelematta. Käytän toisenkin kerrankin kuumemittaria, jos saan nukkua rauhassa.

Mutta tiedättekö mikä on vaikeinta sairastaessa? Ei se, että kun yrität levätä ja joudut nousemaan 28 kertaa, kun jollain on joku hätä. Ei, kun se on se puhelu. Kun pitäisi soittaa töihin, etten tule. 

Kun sitä pitää miettiä, onko sitä oikeasti sairas. No jos hiukan nokka vuotaa, eikä se ole korona vaan pelkkä lime. Tai jos ihan pikkunen kuume. Tai jos selkä on niin kyyryssä, ettei tiedä oletko 30- vai 80- vuotias. Kun nyt kuitenkin pystyy kävelemään.

Tässä saattaa olla sellaisia pienenpieniä traumoja takana. Kun olen soittanut kuumeessa: "Sinähän tulet töihin, ei pikkutaudit haittaa!" Yksi kerta repäistiin sairaslomatodistus kädestä, eikä puhuttu viikkoon. Kun selkä oli niin kipeä, että ei pystynyt seisomaan: " Kyllä sulle sellasia hommia keksitään, mitä pystyt tekemään!" Joskus on tehty töitä toinen käsi taskussa, koska sillä ei voinut tehdä mitään.

Kaikki nämä on onneksi tapahtunut edellisissä työpaikoissani. Eikä nykyisessä paikassa tuollaista käytäntöä ole ollut. Mutta miten se silti on niin vaikeaa. Koska jokainen on joskus sairas. Ei vain lomilla, kuten minulla on tapana. Mutta se on kuulema hyvän työntekijän mittari. Hehheh!

Aivastan ja katson aamulla tilanteen. Sehän voi kuitenkin olla, että selkä suoristuu aamuun mennessä. Puoliso katsoi taas sillä ilmeellä, että jos joskus lepäisi, voisi olla, että se tauti menee nopeammin ohi. Niinhän se luulee, mutta ei se mikään lääkäri ole.