Puhutaanko hetki säästä?

 Tiedättekö sen ihmisen, jonka kanssa ei vain saa juttua edes säästä? Ei sitten mitenkään.

Kävin taannoin tuossa lapsen kanssa hänen ystävänsä synttäreillä. Kavereita ovat lapset, ei me aikuiset. Tässä on se jännä pointti, että kuin menisi sokkotreffeille. Ikinä ei tiedä, minkälainen ihminen siellä on vastassa. Kaarran pihaan ja koti on hieno. Uudet autot ja ilmalämpöpumput. Vanhempi avaa oven ja minua vastaan tuijottaa todella kaunis nainen. Viimeisen päälle hän kuin talokin. Katson omia ylisuuria farkkujani ja hupparia. Ei saatana.

Selvästi edustamme erilaista palkkaluokkaa. Keittiö näytti elektroniikkaliikkeeltä ja seinät niin valkoiset, että ihan häikäisi. 

Hän vaikuttaa juurikin siltä, että hän tietää olevansa upea. Ja ehkä hiukan parempi kuin muut. Ystäväpiiristäni tuollainen ihminen savustettaisiin nopeammin kuin uhmaikäinen saa huoneensa sotkettua. 

Kuin lännen suoralla, tuijotamme toisiamme. Käyn läpi tuhat ajatusta siitä, kuinka alipukeutunut olen ja miksi ihmeessä tunnen taas tätä alemmuudenarvoa. Koska hajuveden takaa ei tullut tavuakaan ulos, päätän tervehtiä lasta. No häntäkin pakosta. 

Kylläpä oli elämäni pisimpiä tunteja. Ei yhtään ylimääräistä sanaa kyllä käytetty. Normaalisti olen verbaalisesti suhteellisen lahjakas. Mutta joskus vastaan tulee vain sellainen ihminen, jonka kanssa ei vain löydy sanoja. Ja se on vaivalloista, väkinäistä ja raskasta. 

Mutta entäpä jos ihminen onkin vain kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen. Hän on ehkä ujo tai ei vain ole koskaan oppinut puhumaan edes siitä säästä. Hän on tehnyt itsestään ja kodistaan täydellisen, koska on ajatellut sen tuovan onnen. Mutta ehkä hänkin kaipaa jotakuta, jonka kanssa jakaa lapsen raivarit ja kaatuneet maitomukit. Hän ei vain osaa. Ehkä sen täydellisyyden taakse kätkeytyykin ihminen, joka on yksinäinen. Vain koska kaikki kuvittelee hänen olevan parempi. Mikä näkyy ylimielisyytenä, voikin olla ihan jotain muuta.

Niin, ehkä me kaikki mahdutaan tänne. Vaikkei osattaisi puhua edes siitä säästä.