Nuori vanha

 Olen katsellut telkkarista yli kolmekymppisiä naisia, ajatellen, että en minä näytä noin vanhalta. En niin mitenkään. Peilistä katsoo nainen verkkareissa, likaisessa hupparissa, silmän alla muutamia ryppyjä, tukka sekaisin, ilman meikkiä. Tarkemmin kuin mietin, ehkä minä näytän. Mutta mikä se on se vanha?

Lapsena äitini näytti kolmekymppisenä upealta naiselta. Teininä taas sen ikäiset tuntuivat ikälopulta. Reilu parikymppisenä ajattelin, että on he vielä vanhempia kuin minä.

Miltä se sitten tuntuu kuin kolmasosa elämää on takana? Olen huomannut usein miettiväni ikää ja menneitä vuosia. Menikö koko nuoruus hukkaan, sainko mitään aikaan? Aika monta valintaa olisin voinut tehdä toisin, jättää satoja ellei tuhansia virheitä tekemättä. 

Juhlapyhät ovat edelleen vaikeita. Äitienpäivän ja joulun voisi pyyhkäistä kalenterista, koska tuntuu, että en ole niitä ansainnut. En koe olleeni tarpeeksi hyvä äiti. Näen ennemmin ne virheet itsessäni ja äitiydessäni kuin ne hyvät.

En näe niitä lapsia, jotka rakastavat minua virheineni päivineen, luottavat, että minä olen siinä. Sanovat ylpeänä äiti, ikävöivät ollessaan poissa ja halaavat, kun ovat tässä. Ehkä minun pitäisikin ottaa oppia heistä. Nähdä itseni yhtä hyvänä kuin he minut näkevät. Unohtaa ja mennä eteenpäin. Katsoa heitä ja tajuta, että ilman niitä virheitä, en olisi tämä ihminen. Sanoa ei petolliselle syyllisyydelle ja elää, koska ehkä niitä onnenhippuja on ollut kuitenkin enemmän.

Viime aikoina olen myös ajatellut omaa kuolevaisuuttani. Milloin minä kuolen, kuinka kauan siihen on. Ja se on pelottavaa. Ensimmäisenä mielessä on, että kun vain näkisi lasten kasvavan aikuisiksi. Näkisi kaikki ne onnistumiset ja olisi tukena ongelmissa. Saisi nähdä heidän kasvavan ja tekevän omia valintojaan.

Haluaisin elää ja nähdä maailmaa. Kokea elämän verran. Kasvaa ihmisenä onnelliseksi. Käyttää tämä mahdollisuus hyvään, eikä kaiken murehtimiseen. Virheitä ei saa tekemättömäksi, mutta niistä pitää ottaa opiksi. Ja se vaikein, osata unohtaa.

Kuulin joskus, että ekat kolmekymmentä vuotta, on ihmisen vaikeimmat. Ehkä se onkin niin, nyt olisi jo hyvä aika pikkuisen nauttiakin tästä elämästä, ilman syyllisyyttä menneestä ja olla pelkäämättä tulevaa. Koska se hyvä, on tässä ja nyt. 

Kommentit