Metrin turvaväli

 Anoppi osti vuosia sitten meille paripeiton. Peiton, jonka nimi jo itsessään kertoo, että sen alle tarvitset kaverin.

Silloin kun alkaa seurustella, peitoksi riittäisi vaikka vain nenäliina. Sitä ollaan niin rakastuneita ja niin koomassa siitä toisesta, ettei edes ymmärrä kylmää. Sitä änkeää niin lähelle, lusikkaa tiivistetään niin, ettei oma ihokaan saa henkeä. Aamulla siinä ollaan edelleen, vaikka yöllä kävisi mielessä, että nyt on käsi hiukan jumissa. Ei, toisesta ei voi päästää irti.

Muutaman vuoden jälkeen turvaväliä on tullut noin kymmenen senttiä. Suukotellaan ja katsotaan ohjelmia kainalossa. Molemmilla on omat peitot.

Viiden vuoden jälkeen väli on kasvanut kahteenkymmeneen. Enää ei jaksa suukotella, pieni hipaisu iltaisin on ihan hyvä. Arki kuormittaa ja se parisuhde hautautuu jonnekin. Nukkumaan mennessä miettii, onko muistanut ilmoittaa mummolle, että se lapsi tuleekin huomenna sinne. Vai oliko se aamuvuoro sittenkään, mihin olin menossa. Sitä väsyneenä kaivautuu paripeiton alle ja usein se hipaisukin unohtuu.

Kymmenen vuoden jälkeen turvaväli on kasvanut miltei metriin. Se, joka sänkyyn kerkiää ensin, kääriytyy paripeittoon kuin simpukka ja toinen joutuu tyytymään pieneen pätkään. Enää ei silitellä, ei suukotella, ei muodosteta lusikkaa. Käännetään vain selkä poispäin toisesta ja nukutaan...metrin turvavälillä. Mielessä ei käy läheisyys, vaan seuraavan päivän työt, pyykit ja tekemättömät hommat. 

Mitä siinä sitten kymmenen vuoden aikana tapahtuu? Joku vastaa arki, joku lapset, joku parisuhteesta huolehtimisen. Syitä voi olla miltei yhtä monta kuin on parisuhdettakin. 

Mutta entäpä etsisi sitä lusikkaa. Ehkä hipaisisi toista siellä paripeiton alla silloin tällöin. Menis joskus lähemmäksi toista, kuroisi välimatkaa. Koska se joka on siellä toisessa päässä, voi ajatella juuri samoin kuin sinä: kaipaan kosketusta. 

Koskaan ei ole hyvää aikaa pusutteluun, tai hetkeen, että katsoittaisi se elokuva, jota puolivuotta sitten suunniteltiin. Ihminen kykenee kyllä tunti tolkulla katsomaan pientä näyttöä sohvalla, mutta hän ei halua nähdä sitä toista. Entäpä jos yhtenä iltana vaihtaisi sen ruudun ja näpelöisi sitä puolisoaan. Ottaisi aikaa ja rakastaisi. Istuisi käsikädessä, nauttisi vain hetkestä. 

Lusikkaan asti on pitkä matka, mutta ei mahdoton. Arjelle ei pitäisi antaa sellaista valtaa, mitä sillä on. Sieltä pitää oppia etsimään pieniä onnenhippuja yhdessä. Pusu silloin tällöin, halaus kiemuroissa, hymy, hiusten sipaisu ohimennen, ihan vain juttelu ja näillä ollaan jo lähempänä lusikkaa.  Koska ei se lusikka ole minnekään kadonnut, sen on vain unohtunut laatikon nurkkaan pölyttymään. Ehkä siitä voisi puhaltaa pölyt päältä ja alkaa käyttää sitä. Sillä mitä tekee lusikalla, jos ei sitä käytä. 



Kommentit