Menolippu

 Eräs suomalainen lentoyhtiö heitteli mainoksia, että liput alkaen yhteen suuntaan. Puhelimethan kuuntelee ja onkin kuunnellut hyvin tarkasti.

Viikonloppuna oli sellaisia haista vattu-päiviä.   (Ihan itse sensuroin, aika hyvä, eikö). Tiedättekö sellaisia, että kun vatuttaa kaikki. Sitä miettii, että milloin noista lapsista on tullut näin ärsyttäviä. Tai miehestä, tai koirista. Vanha kahvikuppikin ärsyttää tiskipöydän laidalla. Pyykkiteline on viisi senttiä väärässä kulmassa. Haluaisi uusia vaatteita, puhtaan kodin, uuden elämän. Oravanpyörässä roikkuminen tuntuu turhalta, koska rikastumaan ei näissä hommissa pääse. Itessähän ei tietenkään mitään vikaa ole, eikä varsinkaan omassa asenteessa.

Tällaiset päivät ovat sellaisia paskamyrskyn huippuja. Kun oikein veistelet negatiivista kaikesta ja kaikista. Kun oikein sukellat sinne itsesäälin syövereihin. Silloin lentolippu ilman paluuta olisi enemmän kuin tarpeen. 

Mistä ne tuollaiset päivät tulee. No nyt ei ole kyse menkoista, vaikka varmasti Kaisa niin ajatteli. Ei, ehkä se on sitä, että välillä vain ärsyttää kaikki. Tai kun katsoo omaa elämää, luulee siitä puuttuvan jotakin, sillä koskaan mitäänhän ei ole kuitenkaan liikaa. Raha tai oikeastaan se vähyys. Ehkä jopa tylsistyminen. Katkeruus, koska kuvittelee, että ainahan kaikilla muilla on paremmin.

Mikä on sitten enemmän? Kuinka paljon sitä rahaa pitäisi olla, että olisi tyytyväinen? Miksi ne demonit pyörittävät päässä paholaisen rinkiä, katkeruutta ja ärtymystä?

Ihminen ei siis lähtökohtaisesti ole koskaan tyytyväinen. Tai no hetkellisesti hän osaa nauttia elämästään, mutta aina on kuitenkin saatava jotain lisää. On edettävä uralla, tehtävä oikeita sijoituksia, luoda viisivuotissuunnitelmaa. Suunnitella lapset sukupuolta ja hiusväriä myöten. Kun päästään eläkkeelle, niin sitten toteutetaan kaikki maailman haaveet, vaikka väkisin nitroja nyrkillinen suuhun tunkien.

Minulle ei sovi suunnitelmat. Tänään mietin, kun ajoin lapsen hoitopaikan pihaan, että onpa noloa jos se olikin iskän vuoro hakea. No pääasia, että muistin, että se lapsi on olemassa.

Eikä ne nuo sijoituksetkaan ole minun juttu. Miljoona opusta on luotu sijoittamisesta, kuinka menestyt, tai kuinka rahahanat aukeaa vähällä vaivalla. Ihan ei ensimmäisenä tulisi mieleen, jos sattuisi olemaan sellainen mahdollisuus lukea pari riviä kirjaa, ilman että lapsi on laittanut päänsä sohvan väliin jumiin, että otanpa sijoituseepoksen. Meillehän tuli hetkellisesti seiska, kun sanoin miehelle, että nyt minulla on aikaa lukea. Luin lehden aina kolme viikkoa myöhässä. Katsottiin parhaimmaksi perua tuokin tiedelehti.

Rahaa olen miettinyt paljon. Paljonko on tarpeeksi?  Jos sitä enemmän kuin liikaa, meneekö kuitenkin elämä liiankin helpoksi. Mitään ei tarvitse tehdä elääkseen, kuluttaa vaan ja miettiä, ketä ne tosiystävät olikaan. Vai on riittääkö, että on riittävästi? Että on juuri sen verran, että pärjää. Joskus jää vähän säästöönkin jotain. Ei ole sitä kartanoa, tai vuoden vanhaa autoa, eikä lapsilla sähköpyöriä. On koti, rakkaudella ja kyynelillä remontoitu. Auto, joka ruostuu sieltä täältä, mutta liikkuu kuitenkin. Lapsilla tavalliset pyörät ja käytetyt vaatteet.

Ainahan se näyttää, että toisilla on kaikki paremmin. Mutta entäpä jos katsoisikin omaa elämäänsä ja toteaisi, tässä on kaikki mitä tarvitsen. Ei tarvitse olla rikkain, täydellisin äiti tai paras koirankasvattaja. Jos vain keskittyisi elämään sitä omaa elämää. Juuri sellaisena kuin se on.

Tämä on kuitenkin minun elämä, vaikka joskus se reunoista repeileekin. Täydellistä siitä ei tule varmasti koskaan. Mutta tarviiko sen ollakaan?