Täällä taas

 "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, silloin on parempi olla hiljaa."

Olen nyt tässä kesän viettänyt hiljaiseloa. Eikä tämä taida toimia. Epäonnestahan tämä blogi on tehty. On vaikea tehdä hattaraa paskasta. Ei kierry sitten millään tötterön ympärille.

Olin haaveillut tekeväni tämän kesän 80 % työaikaa ja keskittyväni blogiin. Koska tuli ero, ei minulla ollut siihen varaa. Jotenkin sitten luovutin koko blogin suhteen. Ei jaksa, eikä pysty. Ei minusta tulisikaan kuuluisaa kirjoittajaa. Enkä todellakaan tiedä, miten kuvittelin yhden kesän riittävän siihen. Mutta koska tykkään tulla alas kovaa ja korkealta, niin tämä oli ajatukseni.

Aika tuli vastaan. Yksinhuoltajana rattaita on kaksikertaa enemmän. Kun yksi jumiutuu, alkaa kaikki hidastua. Kirjoittamiseen ei jäänyt aikaa. Ei edes sitä varttia. Tai ehkä minä pakenin. En osaisi kirjoittaa onnettomasta onnellista. Ja kuka sitä rämpimistä jaksaisi loputtomiin lukea.

Pelkäsin aloittaa enää. Ihmiset ovat hävinneet.  Kelle minä enää kirjoittaisin. En aukaissut blogiani oikeastaan koko aikana. Siinä se kummitteli etusivulle. Kun vain klikkaisi. En klikannut.

Kävin pohjalla, sen kellarissa ja siitä valahdin vielä tummiin vesiin. Kuin silloin pienenä,kun meinasin hukkua. Näin vain tummaa vettä. Kuin aika olisi vain pysähtynyt.

Ja vaikka sitä kuinka eroaisi hyvissä merkeissä, ei se ikuisuuksia kestä. Jostakin joutuu aina vääntämään. Toinen saa aikaa tunteita, joita et kuvitellut edes olevan.

Asumiskuviot meni uusiksi ja pankin sanoin:  minulla on liikaa lapsia ja käytännössä kukaan ei saa enää yksin lainaa. Ajatukseni on ollut aina elämässä, että kun oot ahkera ja jaksat vaan yrittää, voit saavuttaa mitä vain. 

Kesään kasantui niin monta epäonnistumisen tunnetta, että pelkkä olemassaolo vei kaikki voimat. Itku tuli useina aamuina kahvikuppiin. Se valui pitkin pyykkejä. Yön hiljaisina hetkinä teini kuuli niiskutukseni, vaikka kuinka yritin peitellä sitä.

"Äiti, kyllä me selvitään." Joskus se elämä vaatii vain selviytymistä hetkestä toiseen. Sitten päivästä ja sen jälkeen viikosta. Mutta kun se elämä on jatkuvasti pelkkää selviytymistaistelua, onko siinä mitään järkeä. 

On siinä, sen vain näkee hiukan myöhemmin, mutta siihen asti pitää vain jaksaa sinnitellä.