Kun olet jo kokeillut kaikkea

 Miten sieltä kellarista pääsee sinne pohjalle? Ja ehkä kurkistamaan sitä päivänvaloa. Kirjoittamaan takaisin siihen turvalliseen kodinhoitohuoneen kaappiin.

Nettihän on pullollaan kaikkia mielenhalintaa elämäntapavalmennusta, masennuksen poistoa. Neuvojen ja keinojen määrä on loputon. Ja aina se on ainut oikea, kun jollekin sivulle eksyt.

Mutta todellisuudessa, kun se masennus veti minut sinne pohjalle, en nähnyt niitä keinoja. Vaikka minulla on ihmisiä ympärillä, tunsin, ettei kukaan ymmärrä. Olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Vetäydyin maailmasta, koska se oli helppoa ja sain rauhassa pyörittää paholaisenrinkiäni. Aina kaikilla oli asiat paremmin ja tuntui, etten minä ansaitse mitään hyvää. Omat saavutukset pienenivät ja muuttuivat merkityksettömiksi.

Ja kyllä hoidin työt, lapset ja kodin. Voisi siis sanoa, että eihän minulla niin huonosti mennytkään. Ei, koska sinnittelyn minä osaan. Osaan sen ulkoa, takaperin, silmät kiinni, vaikka sielu olisi täysin musta ja sydän täynnä surua.

Ensimmäinen askel oli myöntää itselleen, että minä tarvitsen apua. Paholaisenrinkiäkään ei jaksa loputtomiin pyörittää. Minä oksensin asiani terapeutille, puhuin työkavereille ja ystäville. Puhuin, vaikka tuntui, että ne oli vain merkityksettömiä sanoja lauseissa. Mutta jos jotain tässä elämässä olen oppinut, niin sen, että joka kerta kun asioista puhuu, ne muuttuvat pienemmiksi.

Niin kävikin, vaikken minä sitä alkuun huomannut. Kirjoitin itselleni kirjeen, johon kirjoitin kaikki ne asiat, mistä haluan eroon. Katsoin paperia, jossa luki muunmuassa: arvottomuus, riittämättömyys ja viha.

Kirjoitin toisen kirjeen, mitä minä olen: arvokas, huipputyyppi, minulla on merkitystä ja paljon muuta.

Laitoin ensimmäisen kirjeen laatikkoon. Minä olen-lista pääsi jääkaapin oveen. Tuijotin sitä joka aamu kahvia juodessani. En uskonut siihen pätkääkään, mutta siinä se oli, muistuttamassa, millainen minä oikeasti olen.

Yritin pitää kiinni perusasioista. Palasin mottooni: kaikesta selviää, yksi asia kerrallaan. Vaikkei tehnyt mieli syödä, söin. Vaikkei tehnyt mieli lähteä ulos, lähdin silti. Menin nukkumaan, vaikka tiesin, etten nukahtaisi moneen tuntiin.

Suoritin, puhuin ja olin. Palasin harrastuksiin. Muistan kuin nauroin ensimmäisen kerran kuukausiin. Olin hymyillyt kyllä ja tehnyt muille parempaa kuin olin. Mutta se ilo, kun nauroin sydämestä, se tuntui uskomattomalta. Silloin tajusin, että kyllä tästä selvitään.

Taka-iskuja tuli ja paljon. Mutta sieltä päästiin kellariin jo melko nopeasti. Olin jännittänyt hartioita huomaamatta puoli vuotta. Keho reagoi fyysisesti. Kun hartiat lopulta laskivat ja lihakset rentoutuivat, mietin, että tältäkö normaaleista ihmisistä tuntui.

Alkoi olla voimia työstää niitä omia kipukohtia, mihin haluaisi muutosta ja mitkä olisi ne keinot, miten tähän jamaan ei taas päädyttäisi.  Totta kai sillä on merkitystä, kuinka monta jaskaa osuu samalla kertaa tuulettimeen. Tarpeeksi paljon, niin tuuletin ei vain jaksa pyöriä.

Vähensin somea ja aloin elämään enemmän vain tässä hetkessä. Ei haittaa, jos olin 10 vuotta sitten täyspaska ja sanoin rumasti jollekin. Tai no ois voinut jättää sanomatta, mutta minkäpä mahtaa. Tai jos huomenna joku paikka räjähtää kotona, mitä sitten teen. Nyt ei ole huominen, tänään on kaikki hyvin.

Joka kerta kun aloin pyörittämään tuota rinkiä päässäni, vastasin itselleni: mutta tänään on kaikki hyvin. En uskonut aina siihen itsekään. Mutta jankkasin kuitenkin.

Aloin löytää ne elämän pienet ilot puupinolta, juoksulenkiltä, leffahetkestä lapsen kanssa. Välillä ihan säpsähdin, olisiko minulla lupa olla onnellinen. Jokaisella meistä on.

Se lista jääkaapin ovessa on muuttunut todeksi. Ihmismieli on jännittävä asia. Se selviää kyllä, jos se saa oikeanlaisen avun. Mutta jokaiselle se on hiukan erilainen.

Olen ymmärtänyt nyt, että ne eletyt traumat ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten minun mieleni on kehittynyt. Miksi sulkeudun vaikeissa tilanteissa? Koska ajattelen, että se on turvallisempaa. Miksi en ole koskaan tyytyväinen itseeni? Koska jos se ei olekaan sitä, mitä toiset odottaa minulta.

Mutta niiden alla on kyllä se minä, jonka haluan löytää. Se matka on jo alkanut. Olen tiedostanut ja ymmärrän, mistä se käytös johtuu. Sen korjaaminen voikin olla sitten taas hiukan pidempi tie, mutta jostain on aloitettava. Ja luulen, että sieltä se valokin löytyy, mitä olen etsinyt. Ja se sisäinen rauha, jonka joskus kirjoitin ämpärilistalle.