Haudoilla

 Useimpien joulunviettoon kuuluu hautausmaalla käynti. Se on tapa, joka tehdään, vaikka ei aina juuri huvittaisi lähteä - 20 asteen pakkasella näppejään kylmettämään.

Sinne mennään, vaikka joitakin lapsia pelottaa, vaikka joitakin ei juurikaan kiinnosta kuin se uusi saatu peli, vaikka jotkin eivät ole edes tunteneet muistelemiamme ihmisiä. Lapset näkevät asian niin eri lailla. He katselevat hautakiviä ja naureskelevat hauskoille sukunimille. Pienemmät tanssahtelevat laulaen haudoilla, tietämättä, kuinka epäsoveliasta se on. Lapsilla on aito tunne kuolemattomuudesta.

Tunne kestää usein pitkälle aikuisikään saakka. Ajatus kuolemattomuudesta alkaa hiipua, läheisten menetysten myötä, ystävän sairastuttua vakavasti tai onnettomuuden sattuessa. Sitä alkaa varovaiseksi, tajuten elämän rajallisuuden. Sitä miettii, mikähän se minun tarkoitus täällä on, vai onko mikään. Äitinä pelkää, että jos nyt kupsahtaa, mitä lapsille jää. Ja kuinkahan paljon sitä aikaa on, kannattaako eläkesäästämistä edes aloittaa.

Kun sanotaan, että elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen. Niinpä niin, en tyhjentäisi astianpesukonetta ikinä, en imurois, enkä kävis töissä. En pesis vessaa taikka pyykkiä. En tekis mitään, mikä ei kiinnosta. En tervehtis sitä mulkkua naapuria. Vaan ei se oikein niin toimi, sen elämän on pyörittävä, vaikka kuolema meitä jokaista odottaakin.

Arki pyörii myös siellä hautausmaan käytävillä. Kuulin asioita kuten, jääkaappi, paljo maksaa, hieno hattu, tuttipullo, älä syö sitä lunta. Viimeinen lause ihan omasta suusta. Sinne se arki sujuvasti sulautuu hautausmaallekin. Pelko, suru, kunnioitus, ilo ja nauru kuuluvat sinne ihan niin kuin arkeenkin. Se ei vie pelkoa pois kuolemasta, mutta ehkä tekee siitä hyväksyttävämpää.