Pahoja käärmeitä

 Viime viikolla tuli kylään kestoitutus. En oikeastaan tiedä itsekkään mistä se tuli. Laitoin herätyskellon kahdeksan aikaan illalla ja taivaallista yhdeksää tuntia näytti uniaikaa. Kävelin sänkyyn yhden aikaan yöllä. En ymmärrä yhtään, miten se yhdeksän tuntia tuntui niin lyhyeltä.

Uhmaikäinenkin veti parastaan. Oikein vääntämällä väänsi joka asiasta. Ja tiedättekö kun se on vääntänyt tarpeeksi, pääsee muutama ruma sana. Lisäksi hän käytti tätä uutta taktiikkaansa: vinkuminen. Ai että, kun se oikein hivelee korvia, kun kuulee ensimmäisen tavun. Hivelee niin paljon, että uhkailen taas muutolla mummolaan. "No saispahan oikeeta ruokaa". Perkele.

Palatakseni tuohon ihaniin yhdeksän tunnin yöuniin. Siinä sitä oli sitten aikaa miettiä yöunien verran rahaa tai oikeastaan rahattomuutta, elämää, arkea, itseäni. Olen tullut siihen tulokseen, että puolen yön jälkeen on paras aika tällaiselle tutkiskelulle. Asiat näyttää huomattavasti pahemmilta ja elämä paskemmalta kuin kymmenen tunnin kauneusunien jälkeen. Kaikki päätöksetkin, mitä siihen aikaan tekee, on niin loogisia ja harkittuja, että jäävät toteuttamatta. Ja siihen kun puoliso sanoo, että minä niin tiesin tämän, olen valmiina tilaamaan hänelle arkun. Enkä nyt tarkoita sitä olohuoneen pöytää.

Teini viihtyi koko viikon kavereidensa kanssa, luuhaten jossain. Yksi päivä kysyi, ootko sä äiti väsynyt. Vastasin, että en, mulla on päällä kestoitutus. Hän vaati lisää ja yritin rehellisesti selittää, mitä se tarkoittaa. Kun vähän joka asia nyppii, eikä oikein edes tiedä miksi. Ahaa, sä oot sittenkin nainen,  hän sanoi ja lähti kävelemään. Onneksi se ei juurikaan lisännyt kierroksiani, sillä olisin saattanut kysyä: Miksi perkeleeksi sinä olet minua luullut?! 

Yritin kyllä kaikin keinoin jatkaa tuolla mielentilalla, mutta 10h yöunet pilasi ihan täysin koko kuvion. No ehkä ne oli oikeesti 7h, mutta kukapa niitä laskee. Illalla join yhden siiderinkin. Sanoin puolisolle, että ei oikeeastaan ituta enää yhtään. Johtuu kuulema vain siitä siideristä, kyllä se illuusio on jo huomenna hävinnyt. 

Pakko myöntää, että oikeassa oli. Katsoin kauhulla laskupinoa ja uhmaikäinen jatkoi vinkumistaan. Laittoi päälle vielä, en usko mitään- moodin. Koska laskupinoa en voi uudelleenohjata, sanoin lapselle, että lähetän sinut Afrikkaan, jos et nyt tottele. " Ethän sinä äiti niin voi tehdä, kun siellä on tulivuoria ja pahoja käärmeitä". No en tietenkään voi. Pakko oli kyllä googlettaa ja katsoa paljonko oisi postimaksut Afrikkaan. 289,9 euroa, liian kallista, jääkööt vielä kotiin.