Epäonnenenkeli

 Ajattelin, että ihan nopeasti käyn töiden jälkeen postista koiranruuan. Pihistelin ja etsin halvimman paikan, mistä tilata. Se maksoi kotiinkuljetuksen.  Eikä se tullut sinne, minne olisin halunnut. No pikainen pyörähdys kaupungin toisella laidalla. Tie poikki. Joku remontti. Pari kirosanaa ja kiertämään. Helpompaa olisi ollut, jos olisi tiennyt, mistä kiertää. Paketti kouraan ja palattuamme autoon, lapsi sanoo, että täällä haiskahtaa. Höpiset, vastasin. Kunnes muistin, että ne muoviroskat, jotka piti viedä viisi päivää sitten. Vien ne samalla reissulla. Pussit oli taas niin täynnä, että käytin kaikki nyrkkeilytaitoni, jotta sain iskettyä ne siihen koloon. Olisi tehnyt mieli potkaista, mutta jalka ei enää taitu niin ylös.  Tunnin ylimääräinen reissu, lapselle nälkä ja mökki kylmä. Jaahas. Lapsen suuhun suklaata, uuniin tuli, kahvinkeitin päälle ja makaronit tulille.Juoksen kahvikupin perässä, kun en muista, mihin se jäi. Lapsi pyytää tarkastaa läksyjä ja käskee laittaa n...

 Miten sieltä kellarista pääsee sinne pohjalle? Ja ehkä kurkistamaan sitä päivänvaloa. Kirjoittamaan takaisin siihen turvalliseen kodinhoitohuoneen kaappiin. Nettihän on pullollaan kaikkia mielenhalintaa, elämäntapavalmennusta, masennuksen poistoa. Neuvojen ja keinojen määrä on loputon. Ja aina se on ainut oikea, kun jollekin sivulle eksyt. Mutta todellisuudessa, kun se masennus veti minut sinne pohjalle, en nähnyt niitä keinoja. Vaikka minulla on ihmisiä ympärillä, tunsin, ettei kukaan ymmärrä. Olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Vetäydyin maailmasta, koska se oli helppoa ja sain rauhassa pyörittää paholaisenrinkiäni. Aina kaikilla oli asiat paremmin ja tuntui, etten minä ansaitse mitään hyvää. Omat saavutukset pienenivät ja muuttuivat merkityksettömiksi. Ja kyllä hoidin työt, lapset ja kodin. Voisi siis sanoa, että eihän minulla niin huonosti mennytkään. Ei, koska sinnittelyn minä osaan. Osaan sen ulkoa, takaperin, silmät kiinni, vaikka sielu olisi täysin musta ja sydän täynnä ...

Tuli totaalinen pohja vastaan. Kaikissa ja kaikessa. Näihin kirjoittamattomiin kuukausiin on mahtunut paljon. Ihan riittävästi yhdelle naiselle. Teini ja hänen vaikeudet. Tämä toi mukanaan lastensuojelun kotiimme. Uusi rakkaus, joka rysähti päin toista naista. Loputon arjen ruljanssi, työt ja harrastukset. Ja paljon muuta. Yhteen viikkoon pysähtyi vuosi sitten kaikki. Soitin apua. Puhuttiin kriisistä ja osastosta. Vastasin, että on näitä kriisejä ollut ennenkin. En minä tarvitse pakkolepoa tai lääkkeitä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tarvitsen vain ihmisen, jolle oksentaa tämän kaiken. Menin ja aikani puhuin, kunnes hän totesi: Oletko koskaan harkinnut tämän alan töitä. Ai että kyllä hullu hullun tunnistaa. Hän vain naurahti ja jostain syystä jätettiin se asia sitten siihen. Siitä on vierähtänyt tosiaan vuosi. Puoli vuotta meni sinnitellessä, kerätessä voimia. Alkoi kiipeäminen kellarista pohjalle. Mutta se päivänvalo oli niin kaukana. Jokin aina työnsi takaisin pimeyteen. Kun t...