Tekstit

Haudoilla

 Useimpien joulunviettoon kuuluu hautausmaalla käynti. Se on tapa, joka tehdään, vaikka ei aina juuri huvittaisi lähteä - 20 asteen pakkasella näppejään kylmettämään. Sinne mennään, vaikka joitakin lapsia pelottaa, vaikka joitakin ei juurikaan kiinnosta kuin se uusi saatu peli, vaikka jotkin eivät ole edes tunteneet muistelemiamme ihmisiä. Lapset näkevät asian niin eri lailla. He katselevat hautakiviä ja naureskelevat hauskoille sukunimille. Pienemmät tanssahtelevat laulaen haudoilla, tietämättä, kuinka epäsoveliasta se on. Lapsilla on aito tunne kuolemattomuudesta. Tunne kestää usein pitkälle aikuisikään saakka. Ajatus kuolemattomuudesta alkaa hiipua, läheisten menetysten myötä, ystävän sairastuttua vakavasti tai onnettomuuden sattuessa. Sitä alkaa varovaiseksi, tajuten elämän rajallisuuden. Sitä miettii, mikähän se minun tarkoitus täällä on, vai onko mikään. Äitinä pelkää, että jos nyt kupsahtaa, mitä lapsille jää. Ja kuinkahan paljon sitä aikaa on, kannattaako eläkesäästämistä edes

Joulusiivous

Olen lukenut juttuja, että joka päivä kannattaa järjestellä pikkuisen, niin ei oo sitten siivouspäivänä ihan mahdoton urakka. Ja paskanmarjat. Sen kun aamulla siivoat pöydät, on ne illalla täynnä.  Teinin kanssa kiistellään astianpesukoneen tyhjennyksestä joka päivä. Koirat tuo kilon erilaisia maanäytteitä pihalta tullessaan. Siihen puunsälät ja tuohen palat.  Olen kai laiska tahi saamaton sen järjestelyn suhteen. Itse ajattelen, että olen ehkä luovuttanut tämän taistelun.  Tänään kuitenkin siivosin sohvan alusta niistä kaikista pikkuleluista, kynistä, papereista, kirjoista( älkää muuten koskaan hommatko tällaista sohvaa, missä on maavaraa muutama sentti. Sinne mahtuu kyllä kaikki mahollinen. Paitsi käsi). Sillä aikaa pentukoira pissi makkariin ja mehut lensi oikein sievässä kaaressa lattialle keittiössä. Kirosanat helähti muuallakin kuin omassa päässä. Se siitä taas. Huomenna uus yritys, ehkä ensi vuonna valmista, määttiä jouluksi. 

Väritön pyykkinaru

 Olen usein katsellut pyykkinarua, miten siellä on vain mustaa ja harmaata. Sitä miettii, näinkö väritöntä se arki onkaan. Vuosien varrella sinne pyykkinarulle on ilmestynyt kuitenkin väriläiskiä, pieniä vaatteita, punaisia ja sinisiä. Ne väriläiskät tekevät elämästä rikkaamman. Niissä on rakkaus, niissä on voima, niissä on arki ja elämänilot.  Vaikeina päivinä vaihtaisi ne vaikka viikon Kreikan matkaan, mutta todellisuudessa en halua elää ilman niitä. Ne väriläiskät tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Vielä tulee se aika, kun siellä pyykkinarulla ei enää ole niitä väriläiskiä. Ei ole eteisestä olohuoneeseen johtavaa leluvanaa. Ei ole kasaa vaatteita liian pienessä naulakossa. Ei ole astioita pitkin keittiöitä. Ei ole ääntä, ääntä ilon tai kyynelten. On vain enää minä. Kuuntelen hiljaisuutta, jota en silloin enää kaipaisi. Olen yksin, mitä en haluaisi. Minulla on koko maailman aika siivota, mutta ei ketään joka sotkee. Ihminen ehkä kaipaakin usein sitä, mitä ei ole. Mutta onko se sit

Tikun pelko

 Kirosana korona on saanut ihmisten elämät ja mielet ihan sekaisin, myös minun. Kun elämä supistuu aika pieneen, sitä alkaa pitää hyvin paljon niistä asioista, joiden takia pääsee silloin tällöin pois kotoa. Esimerkiksi työ.  Yhtenä päivänä mietin, et nyt on jotenkin tukkonen olo. Kauhistelin, että onkohan nyt SE vai joku perusflunssa. Karanteeni ja tikku pyllyyn, eiku nenään, olisi siis tiedossa. Ja niin kuin minä olen sitä tikkua pelännyt.  No ei se ollu ees Se eikä flunssa, se oli liikaa ruutuaikaa ja sisällä möhötystä. Tämä hoidettiin raittiilla ilmalla ja muutaman kilometrin lenkillä.  Viranomaisten mukaan matalalla kynnyksellä täytyy mennä testeihin. Mietin, et onkohan siellä meidän terkkarissa tarpeeks matala kynnys, ettei nyt jäis siitä kiinni. 

Se Epäonninen maanantai...

 Kun koira on syöny työkengästä kärjen, tietää, että viikko on alkanut epäonnisen onnistuneesti. Katson koiraa ja mietin, tarjoanko kenkää iltapalaksi. No, ihan hyvä se on, eikun jalkaan ja töihin. Haen lapset hoidosta ja laitan oven kiinni, lasken viiteen, tai oikeastaan kolmeen ja silloin se alkaa. Siitä kiltistä, hyvin käytttäytyvästä hoitolapsesta kuoriutuu siinä kolmessa sekunnissa riivattu minion.  Hän vinkuu, huutaa, heittää ja potkii. Ja se on taitolaji saada tuollainen kiemurteleva minion siihen turvaistuimeen.  Tekisi mieli itsekkin köllähtää lattialla rimpuilemaan ja huutamaan. Mutta niinhän ne kaikki kasvatusoppaat aina sanovat, älä alennu lapsen tasolle.  Alentuisin kyllä, jos jaksaisin. 

Epäuni

 Mieheni totesi eilen, että ihan sama laitatko lapsen nukkumaan yhdeksältä vai  kymmeneltä, nukkuuko hän tunnin vai kahen päikkärit, onko hän hoidossa vai ei, onko hän ulkona vai koko päivän sisällä, makuuhuoneesta kuuluu iloinen laulanta vielä puolilta öin. Niin, se on tuo uhma. Vai onko se sitä samaa kuin itsellä. Erittäin hyvät, miltei parhaat ideat tulee yhdeltä yöllä: " Vitsi, haluaisin kyllä sellaisen uuden tukan, raitoja ja kaikkee. " Mutta ei kyllä ilkii, vai ilkiiskö laittaa parturille viestii. Ehkä ei, laitan huomenna. Kuuntelin äskettäin podcastia, missä mainittiin metatyö. Metatyö tarkoittaa tietääkseni siis äitien termiä kaiken järjestelystä. Sitä kun mielessä on kymmenen asiaa, mistä muistat hoitaa sen kaksi. Kuullessani tämän, koin valtavaa helpotusta. Enhän ihan huono äiti olekaan, metatyöt on vaan vähän levällään. Ja sen parturinkin muistan sit ens juhannuksena.  Mutta ehkä se uhmaikäinenkin nukkumaan mennessään harjoittelee vain tulevia metatöitä. 

Roskapussi

 Tiedättehän näitä legendoja, kun mies sanoo lähtevänsä viemään roskapussia, eikä tule koskaan takaisin. Minä käytin tätä uhmaikäiselle ja lähdin yksin ruokakauppaan.  Melkein sama asia.