Välitila

 Erosta on nyt muutama kuukausi. Ensimmäinen niistä meni melko sumussa. Yritti keksiä tekemistä, ettei tarvitsisi ajatella. Päivät menivät nopeasti, mutta viikot hitaasti. Vaikka kuinka yritti ohijuoksua, aika tuntui pysähtyneen. Ehkä se kertoi, että minunkin pitäisi. Seisahtua, ajatella ja käydä läpi ne kaikki tunteet.

Mutta ahdisti liikaa, niin siivosin. Se on kyllä hyvä, että kerran kymmeneen vuoteen on näin puhdasta. Pöytien nysvääminen nysvärillä tuntui sillä hetkellä oikealta. Ja olen oikeastaan aina tehnyt niin elämän vaikeissa paikoissa.

Mutta kuten tässäkään tapauksessa, ei sitä pahaa oloa voi pestä pois. Se pitää käsitellä. Halusi tai ei, se tulee jossain vaiheessa vastaan. Ja lyö vasten kasvoja kahta kovempaa.

Niinpä minä käsittelin. Menin terapiaan. Purin tunteitani ja hammasta. Välillä tulin aivan fyysinen paha olo. Ahdisti ja pelotti. Kiukutti, vitutti. Välillä leijuin, että enhän minä niin paska olekaan.

No vaihdoin siivouksen sohvaan. Hölläsin. Alkoi tuntumaan siltä, että ei sitä eroa voi suorittaa. Harmi sinänsä, kun se olisi se tuttu ja turvallinen vaihtoehto. 

Kaikki oli levällään. Lasten hoitokuviot, isiviikonloput, raha-asiat. Ei oikein saanut mistään kiinni. 

Näimme exän kanssa miltei joka viikko, koska yhteinen lapsi. Joskus tuntui, ettemme koskaan olleet eronneetkaan. Nauroimme ja ajatus välähteli takaisin menneeseen: Miksi me oikein erottiin?

Otin välimatkaa, tiesin, ettei tällainen tekisi minulle hyvää. Olihan siihen ihan oikeat syyt, mutta on vain niin helppo pitää kiinni siitä tutusta ja turvallisesta. Ja riepotella itseään tunteessa, entä jos. 

Vaikka lähtökohtaisesti kaikki on meidän välillä mennyt hyvin, on kyllä tullut niitäkin päiviä, että mieluusti lähettäisin hänet vaikka Afrikan aavikolle pysyvästi. Mutta kun ne postimaksut! 

Ja kun on kolmasosan elämästään ollut toisen kanssa, on elämät pakostikin liimautuneet yhteen. Me puolin ja toisin viedään terveisiä juhlissa ja laitoin ex- anopille kukkia merkkipäivänä. Tuntuu, että vaikka kuinka haluaisi vain tämän loppuvan, leikata veitsellä niin kuin melonin, ei se vaan onnistu. Siinä on vielä liian monta yhteistä viipaletta.

Tämä välitila on raskasta ja uuvuttaa, mutta pakollista. Että voi mennä eteenpäin. Mutta tällaiselle kontrollifriikille, joka haluaisi pitää kaikki langat käsissä, se on vaikeaa. Mutta kuten sanoin terapiassa: ehkä tämä ero tuli oikeaan aikaan, että minä oppisin taas jotain. 

Ja tämä välitila tekee ehkä hyvää. Vaikka se kiduttaa, niin ehkä minä nyt lopultakin tajuaisin, etten minä voi vaikuttaa kaikkeen. Eikä minun pidäkään. Joskus pitää vaan luottaa ja antaa vain mennä ( Heh, mikä biisi muuten?)