Epäonnenenkeli

 Siinä sinä olit. Pidit kädestä ja tuntui hyvältä. En läimäissyt kättäsi pois ötökkänä, niin kuin silloin joskus. Annoin sen olla, annoin itseni rakastua sinuun uudelleen. Heräsin ja ensimmäisen kerran kuukausiin ikävöin sinua. Fyysisesti ja henkisesti.  Nousin ylös ja mietin eroamme. Kahvin valuessa pannuun, valutin suhteemme aivojeni läpi. Kun asuimme vielä yhdessä olosuhteiden pakosta, pyöritin joka ikisen vaihtoehdon päässäni. Annoin ajatuksen käydä kysymyksestä miksi- mitä- miten omaan kusipäisyyteeni. Annoin itselleni luvan vatvoa ja vispata. Sinä päivänä kun lähdit, tuntui, että olin valmis.  Erotessa lupasin itselleni, että kantaisin lapset tästä asiasta yli, sitten olisi minun aikani surra. Kerroin läheisilleni ja painotin erityisesti lasten takia, ettei aiheella mässäiltäisi. Vastasin uhmaikäiselle kysymykseen erosta lapsentasoisesti, että äiti ja isä ei osannut puhua. Eikä pyytää anteeksi. Paljon se ei totuudesta poikennut. "Kyllä ois kannattanut äiti. Nyt mun ...

 Yleensä aamukahden aikaan tulee huippuideoita kasvattaa tätä blogia. En tiedä, mistä näitä syntyy: jatkuvasta rahapulasta vai kunnianhimosta. Kauheen huonoja hommia molemmat. No joka tapauksessa, sain joululahjaksi kirjan: Bloggaajan käsikirja . Olen työkavereille sanonut, että kuhan se on luettu, jätän päivätyöt ja minusta tulee kuuluisa ja rikas bloggari. Vihjailivat, ettei ehkä nyt ihan vielä kannattaisi. Luulen, että ajattelivat vain itseään, koska töissä on niin kiire. Eivät pärjäisi kuitenkaan ilman minua. No kirja on nyt puolivälissä ja ilmeisesti pitäisi ruveta jotain tekemäänkin, jos meinasi saada sen kartanon ja audin. Siinä kyllä hiukan vihjailtiin, että blogi on maraton. Ei kyllä se on kaikki tai ei mitään ja itku lyhyestä ilosta, kun mikään ei taas onnistunutkaan. Kärsivällisyys on vain pahe, josta saa pahan mielen. No koska kantapäät ei ole vielä tarpeeksi verillä tähän ikään mennessä, arvelin aloittaa siitä helpoimmasta hommasta: domainin osto. Sehän ei ollut kuin m...

 Krapula, mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään. Miten tähän päädyttiin? Lapsivapaa ja huikee päivä ystävien kanssa. Ja koska joku sai kuningasidean, (saattoi olla tämän blogin kirjoittaja), jatkaa iltaa viinipullon seurassa. Aamulla heräsin koirien keskeltä sohvalta. Päätä hiukan jomotteli ja pieni horkka. Viimeinen viinilasi taisi olla liikaa. Tai se paukku. Ensimmäisissä ei kyllä mitään vikaa ollut. Horkka johtuikin vain kylmästä mökistä. Nousin varovasti ylös. Pää pysyy paikalleen, mutta kroppa vetää itsensä köyryyn. Ehkä vähän vettä ja kyllä se siitä. Ei se siitä. Pari tuntia unta ja sit lapset hakemaan. Siinä vahvasti kolkuteltiin Vuoden Äiti- titteliä. Silmät punaisena, selkä kyyryssä hyvin varovasti tepastelin lapsia vastaan. Kotiin, 50 kilometrin hiihto ja lapset, jotka selostaa sitä viikonlopun tapahtumilla. "Äiti, ei kai sulla vaan ole krapula?" Teini kysyi. Vastasin viattomasti: - Kuinka niin? " No aina kun sulla on krapula, sinä istut sohvan nurkas...

"Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa". Mutta kannanpa kuitenkin. Oli se kyse koulurepusta, ruuasta tai rahasta. Kulutan aikaa miettimällä, mitä huomenna ruuaksi, onko tarpeeksi sitä ja tätä. Onko hoitorepussa kaikki. Onko ulkovaatteet naulakossa aamulle valmiina vai piilotettu pitkin olohuonetta. Onko tarpeeksi bensaa, jos ei, se on taas elämäni jännittävin matka töihin. Sähkölaskun eräpäivä, koiranruuat, sähkäposti, wilma, arviointilomake, puhtaat työvaatteet ja mitä evääksi. Lähdetäänkö aamulla rattoisasti riidellen? Muistinko se tuon, ne ja nämä? Loputon lista jo valmiiksi murehdittavaksi. Se huominen tuntuu olevan niin tärkeä päivä, että oikeastaan päivä Tänään jää kokonaan elämättä. Tyhjiä lupauksia itselle ja lapsille. Lukematon määrä pettymyksiä, kun kaikki ei mennytkään huomenna paremmin. Mutta silti se on pääpäivä. Se huominen. Se syrjäyttää tämän päivän. Se tekee siitä merkityksettömän. Koska aina on huominen. Jolloin suoritetaan hiukan enemmä...

 Päätin aloittaa seinien putsaamisen. Mietit varmasti, mitä hel...lo kittyä sitä vaivaa. Taustalla voi olla pientä eroahdistusta lapsesta, joka on isällään. Tai ihan vain ahdistusta, levottomuutta, stressiä tai voi se olla muutakin. Nostan käden virheen merkiksi heti alkuun. Mutta jospa nysväisi vasta huomenna? Koska miksipä sitä ei taas siirtäisi. Ja huijaisi itseään, koska eihän sitä kukaan aloita huomenna. Se jää kokonaan tekemättä. Eiku. No, huomenna sitten 🫣 Mutta on se muuten tärkeä päivä tuo huominen. Lupaat lapsille pelata silloin. Oikeastihan se on kaksi viikkoa. Huomenna ostetaan se. Odotetaan, kun se unohtuu lapselta ja jätetään ostamatta. Mennään leikkipuistoon. Ensi kesän keskiviikkona. Näitähän riittää. Jos tekisi listan näistä heti huomenna tehtävistä jutuista, niin voisi olla, että Taru sormusten herrasta- kirja olisi nopeammin luettu. Mutta on se tärkeä päivä. Silloin tapahtuu niin paljon kaikkea. Vaikka ei tapahdu, koska aina on uusi huominen luistaa lupauksista....

Tässä kun on tehnyt tätä elämänmuutosta, on vaikea välttyä mustilta pilviltä. Välillä tuntuu, että tuuli tuivertaa vain aivojen läpi ja seuraava tornado onkin jo selän takana. Joskus pistää vihaksi. Joskus ärsyttää niin, ettei meinaa pysyä housuissaan. Joskus tekee mieli nauraa ja miettiä, että miksi. Kun ei ole näköjään vaihtoehtoa erota sovussa. Ihmiset puhuvat, etsivät syitä, miksi näin kävi. Kuvaa väritetään ja sitten levitetään kuin aamun lehteä. Oikein soitellaan pitkin kyliä, lauletaan viereiseen pöytään ja lopulta se sopuisa ero onkin ollut vuosisadan verilöyly.  Koska eihän nyt ole sellaista vaihtoehtoa, että kaksi aikuista ihmistä voisi keskenään sopia asiat. Ihan puhumalla, ihan kahdestaan. Ilman vaatteiden heittämistä ikkunasta tai lukkojen vaihtoa.  Ei ole, udellaan, etsitään väkisinkin jotain. Lapioidaan paskan alta paskaa, vaikkei siellä ole mitään.  Tehdään johtopäätöksiä. Kuten tästä päivityksestä: Kukkia tärkeältä ihmiseltä ❤ Kauniita olivat nimittäin. M...

 Tämän piti olla erilainen tarina paidasta, joka oli kestänyt koko parisuhteemme ajan. Ostin sen silloin kuin aloimme seurustella ja nyt vuosipäivän kynnyksellä aioin kirjoittaa siitä virttyneestä paidasta. Se, joka oli jo reikäinen ja venynyt. Se oli osunut raksalla naulaan. Lapset oli vetäneet helmoista. Siihen oli itketty, kaadettu skumpat rinnuksille. Se päällä hymyilin, kun suutelit minua. Juoksin karkuun, jotta saisit ottaa minut kiinni. Se muistutti minua aina siitä, mistä kaikki alkoi. Nyt paita oli kulahtanut ja reikäinen. Mutta ihan hyvä se oli edelleen. Luulin, että reiät voisi vielä korjata. Mutta ehkä aika oli tehnyt tehtävänsä. Nyt oli aika luopua. Joitakin reikiä ei voi vain enää paikata. Ehkä sitä oli vain niin hölmö, ettei halunnut luovuttaa. Ei päästää irti. Ei antaa periksi, koska emmehän me olleet kaatuneet aiemminkaan. Taistelimme ja siinä me olimme hyviä. Sinä ja minä vs. muu maailma. Mutta sitten olikin vain minä vastaan sinä. Liian monta hiljaista hetkeä. Li...