Uni

 Siinä sinä olit. Pidit kädestä ja tuntui hyvältä. En läimäissyt kättäsi pois ötökkänä, niin kuin silloin joskus. Annoin sen olla, annoin itseni rakastua sinuun uudelleen.

Heräsin ja ensimmäisen kerran kuukausiin ikävöin sinua. Fyysisesti ja henkisesti. 

Nousin ylös ja mietin eroamme. Kahvin valuessa pannuun, valutin suhteemme aivojeni läpi. Kun asuimme vielä yhdessä olosuhteiden pakosta, pyöritin joka ikisen vaihtoehdon päässäni. Annoin ajatuksen käydä kysymyksestä miksi- mitä- miten omaan kusipäisyyteeni. Annoin itselleni luvan vatvoa ja vispata. Sinä päivänä kun lähdit, tuntui, että olin valmis.

 Erotessa lupasin itselleni, että kantaisin lapset tästä asiasta yli, sitten olisi minun aikani surra. Kerroin läheisilleni ja painotin erityisesti lasten takia, ettei aiheella mässäiltäisi.

Vastasin uhmaikäiselle kysymykseen erosta lapsentasoisesti, että äiti ja isä ei osannut puhua. Eikä pyytää anteeksi. Paljon se ei totuudesta poikennut. "Kyllä ois kannattanut äiti. Nyt mun sydän on vain puolikas."

Toisena päivänä teini huusi kuinka oltiin erottu ihan tyhmistä ja jonnijoutavista syistä. Elämä on kuulema vain täyttä paskaa, kiitos minun.

Pikkuisen se sattui, pakko myöntää. Pienen itkun verran. Menin makuulle kodinhoitohuoneeseen. Kävin läpi elämäni epäonnistumiset, valutin kyyneeleet, nousin ylös ja sanoin lapsille, että kyllä me tästä selvitään.

Lapset pääsi jaloilleen. Minä vielä kompuroin. Uni lietsoi ikävääni, jota luulin jo ettei olisikaan. Mutta toisaalta, jos ei tuntisi ikävää, olisiko sillä toisella koskaan ollutkaan mitään merkitystä.

Minusta ei. Tänään se tuntui vaan raastavan minut rikki. Kirjoitin viestiä, jossa kerroin yhdestä ihanasta jutusta. Kunnes muistin ja pyyhin tekstin. Et ollutkaan enää se, jolle jakaisin ne upeimmat ja paskimmat jutut. Tuntui tyhjältä, kelle minä nyt kertoisin.

Aika auttaa, eikä ihmistä ole tehty unohtamaan hetkessä. Se on ihan normaalia. Ja miksi pitäisikään. Helppoa se toki olisi. 

Kun yksi iso palanen otetaan sielusta, kestää aikansa täyttää se uudelleen.

Oikoa ei oikein voi. Tai voi. Voi hypätä päättömästi veteen, välittämättä laiturin päässä olevista kivistä. Suudella muutamaa kalaa ja uida karkuun omia tunteitaan. 

Se, että toimiiko se, riippuu varmaan ihmisestä. Itse en usko oikoteihin, vaikka voisi kai sitä joskus helpommallakin päästä. 

Huomenna olen taas strong independent woman ja pyyhin pyllyni koiransyömään vessapaperiin.

Ja jos mietitte, että mitä he...vonkukkua se taas selittää, seuraa instassa ja facessa. Siellä ne laatujutut on.