Epäonnenenkeli

Kesän muistoihin: Terassilla muutama viinilasi, aurinko, lämpöä. Aa että. Siinä samalla terassilla kuulin jutun ja meinasin lentää persiilleni. Harvoin tässä maailmassa mikään saa minua yllättymään niin, paitsi jos lapsi kerrankin syö jotain, mitä minä olen tehnyt. Eräs minua huomattavasti nuorempi herrasmies nousi pöydästä ja kysyi viereisessä pöydässä istuvalta mieheltä: Arvaas kellä on musta naama? Sulla! Tämä tummaihoinen mies hymyili vain. Herrasmiestä sen sijaan otti olkapäästä kiinni hänen kaveri ja yritti toppuutella häntä. Suu auki, niin että sisäelimetkin näkyy, katsoin tilannetta. Vielä 2020- luvullakin tätä tapahtuu. Rupesin miettimään, mikä on mennyt pieleen? Ympäristö, kaverit vaiko se kuuluisa kasvatus. Villi veikkaus tähän viimeiseen. Siitä ajatukseni harhailikin omaan huippuluokan kasvatustyöhöni. Voisiko olla, että minun lapseni sanoisi joskus noin? Toivon, että ei. Mutta riittääkö pelkkä toivo? Eräänä yönä käytiin teinin kanssa keskustelua. Hän koki epäonnistuneensa

 Tässä nyt yrittänyt opiskella näitä somen saloja. Päätin, että teen kohokohtiin tärkeimmät villakoirahavaintoni. Osapuilleen näin se meni: 1. En tiedä miten. 2. Kun tajuan miten, en löydä sieltä kuin kolme julkaisua. 3. Menen googgeliin ja kirjoitan miten tehdä kohokohta instaan. 4. Kertoo, että pitää olla tarinoita, joista julkaista.  5. Kysyn teiniltä ohjeita, joka vastaa, ettei hän koskaan oo kirjoittanut sinne tarinaa. Sillä ilmeellä, et menisiköhän se äiti halpaan, kun kuitenkin on kyse kuvapalvelusta. 6. Nöyrryn ja teen tarinan. Siihen ei voi liittää ku yhden kuvan, mitä helmitaulua nyt? No yks kuva sitten. Mietin ilkeänkö julkaista puolta vuotta vanhaa villakoirahavaintoa huomenna, että voin lisätä senkin sinne samaan lootaan, anteeksi ympyrään. 7. Luo kohokohta ja sille nimi. Tietty villakoirahavainnot. Otsikko liian pitkä, Juma auta nyt. 8. Jos laitan vain pelkät villakoirat, luuleeko ne ihmiset oikeesti, että mulla on siellä trimmattuja puudeleita, kun ei oo omiakaan puskia

 Maailmassa on miljoona erilaista dieettiä, kauneudenhoitoo, on protskuu, prätskyy ja lisäaineita, joista kukaan ei varmuudella tiedä, mitä ne edes on. On rasvapurkkii naamaan, kurttuun ja kärttyyn. On vihreää valintaa, on punaista ja joskus jopa coca-colan mustaa. On tuotetta hikipajasta. On paitaa, pienten käsien valmistamia. On pehmoo, leluu, kippoo ja kuppii, jonka pohjassa kala(made) in China. Siihen kaikkeen on ihmisillä vara. Vihreä valinta on totta kai hyvästä, vaikkei edes tarkalleen tiedä, mitä se tarkoittaa. Se on siihen asti vain omantunnon paikkaamista, jos ja kun ei halua ottaa selvää, mikä se vihreä asia siinä onkaan vai oliko ollenkaan. Itsestä huolehtiminen on tärkeintä, mutta millä hinnalla? Kovalla, 900 miljoonaa taisi olla myynti Suomessa vuonna 2017. Made on useissa paidan kauluksissa ja leluissa ja kyllä, minullakin on järkyttävä määrä tuon kalan tavaraa.  Mutta mitä sinun pitää tehdä joka päivä? Muutakin kuin ittuilla puolisolle ja käydä töissä. Eiku. Mikä saa si

 Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa. Jos minusta tulisi ihan oikea kirjailija joskus. Mutta eihän minun kärsivällisyys siihen riittäisi. Joten tämä blogi tuntui hyvinkin järkevältä. Ja koska, miksipä en jakaisi koko maailmalle omia ongelmiani. Ja jos ette ole huomannut, en ole kovinkaan hyvä minkään vehkeen kanssa. Puolisoni on joskus huomattanut, että ne sormet voisi olla välillä hiukan löysemmällä. Kun puristan kaukosäädintä siis. Eli hirveen huono. Hyvä, että osaan kirjautua naamakirjaan ja vaihtaa oman kuvani jonkun ihanan ruotsalaisen blondin naamaan. Musiikin lisäämiseen instagramiin reelsiin vaatii teinin hermoromahduksen. Eli ei ihan putkeen mene. Olenkin seuraillut muilta vaikuttajilta vinkkejä: Älä kiroile somessa, algorytmit ei tykkää Jaa joka päivä jotakin Instagram hylkää, jos ei jaa videoita säännöllisesti Tykkää ja kommentoi mahdollisimman monia julkaisuja Kysy kysymyksiä, jotta saat keskustelua aikaan Mikä on mennyt sitten omalla kohdalla pieleen? Kirosana heti kärk

 En jaksa pestä pyykkiä. No huomenna sitten. En jaksa laittaa astioita. Huomenna sitten. En jaksa käydä lenkillä. Huomenna mä menen.  Huomenna me pelataan lautapelejä. " Sinä sanoit niin jo kolme viikkoa sitten". No katsotaan huomenna se leffa. " Siitä on ko 23 päivää, kun sanoit noin ekan kerran". Se on pitkä tuo huominen. Arkeen paluu on ollut raskasta. Uhmaikäinen on  huutanut itsensä uneen viitenä yönä seitsemästä. Henkisesti suhteellisen raskasta, eikä sitä märehtimistä näköjään voi siirtää huomiselle. Omat unet jäänyt vähiin, vaikka kuinka laitan sen herätyksen ajoissa, ei se näköjään takaa kuin kuuden tunnin unet. Sitä maustoi puolison poissaolo iltaisin. Taistelutahto ja sotamaalaukset maalattiin siis vain yksin minulle. Teini laittaa pyykkiä, kun yritän pärjätä raivoavan, kiukkuisen, huutavan, potkivan ja lyövän otuksen kanssa. Jospa huomenna menee paremmin. Se oli kun vaalilupaus, yhtä tyhjä. Vapaa viikonloppu siis alkoi täynnä iloa ja rakkautta. Mutta jok

 Pidin tätä kuuluisaa sometaukoa, olin lasten kanssa, irtaannuin netistä ja aikaa jäi elämälle. Todellisuudessa siis roikuin naamakirjassa ja instassa seuraten kaikkia, hiljaa arvostellen. Pidin siis ihan oikeaa lomaakin tuossa. Tehtiin lasten kanssa pieni lomamatka ja kotihommia eli ihan perus. Muistettiin me tapellakin: toinen kiristi, toinen puri. Arvaatteko kumpi teki kumpaa? Sain nukkua prinsessaunia. Tasoittaakseni tilannetta valvoin tietenkin kahteen, sillä kesäyöt, lämpö ja hiljaisuus, jos ei se ketun perkele rääkyisi koko yötä.  Kaikilta osin palasin töihin siis hyvin levänneenä. Aamulla muistin viedä sekä lapsen että hoitokassin samaan osoitteeseen. Siitä se taas lähtee. Arvelin, että onnistuneen päivän päätteeksi teen mustikkapiirakkaa. Otan kuvia someen ja yritän kerrankin näyttää, että olisin ihan hyvä äiti. Lapsi syö marjoja kulhosta ja kysyy, mitä leivon. Vastaan mustikkapiirakkaa. Hän jatkaa syömistä. Piirakastahan se sitten lähti. Ei voinut syödä piirakkaa, kun siinä o

" Kato äiti, sokelimulkku!" Siinä vaiheessa ajatus lähti laukalle ja mietin, että ai sitäkö se tarkoittaa, kun ihmiset käy sokeroinnissa. Heräsi toinenkin ajatus. Tuossa keväällä istuin baarissa, odotellen kavereitani. Jotenkin omasta mielestä kauniina eli tukka ponnarilla ja mekko päällä. Pöydän ohi kulki mies, katsoi minua ja totesi: Pyh. Näyttäen samalla eleillään inhotuksensa minulle. Jokunen vuosi sitten olisin saattanut nousta pöydästä, haukkunut miehen, työntänyt miehen lähimpään olutlasiin (ei omaan totta kai) raaja kerrallaan. Nyt vain hymyilin takaisin. Tylsää tiedän. Mietinkin, että jos tuohon miehen sokeroisi, niin siltäkö se sokelimulkku näyttäis. Oikein makealta ja kutsuvalta. Mutta kyllähän sellaistenkin miesten ympärillä käy muukin kuin kärpästen kuhina. He ovat joillekin naisille makeaa nannaa ja se ilkeä käytös on osa miehisyyttä ja pelkkää itsevarmuutta. Joku aika sitten seisoin kioskin jonossa. Edessäni oli ihan normaalivartaloinen mies. Pukeutunut todella