Kuinka olla cool?

 Lapsena kesät olivat yksinäistä aikaa. Ei siellä koulussakaan niitä kavereita ollut, mutta elämä tuntui jotenkin vielä tyhjemmältä, kun ei ollut edes niitä kiusaajia.

Kuljin metsissä yksin, leikkien, miettien, haaveillen. Usein mietin, että olisipa minulla joku traaginen tarina, joka tekisi minusta suositun. Tarina, joka tekisi minusta edes yhden ystävän arvoisen.

Usein kerroin itselleni tarinaa. Tarinaa tytöstä, joka selviytyi yksin vaikeuksissa, keksi ratkaisut, eikä antanut minkään lannistaa. Hän ei ollut säälitty, hän oli arvostettu sitkeydestään.

Kun nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin elämääni, ehkä kerroin tarinani jo silloin. On kävelty epäonnistumisesta toiseen. On noussut seinä vastaan useamman kerran. On hylätty, petetty, jätetty. On nähnyt surun liian monta kertaa. On istunut lapsen vieressä miettien, että ottaisi kaiken tuskan pois. On kohdannut ylenkatsomista. On kuullut ilkeitä sanoja. On nähnyt enkelin vievän. On miettinyt, onko tässä elämässä mitään järkeä.

Mutta tuliko minusta cool? Ei tullut. Jos voisin valita, olisin voinut jättää kaiken tuon kokematta. Mutta ajattelen, että kaikki se on tehnyt minusta juuri minut: hyvän äidin, ystävän, siskon. Ja tietysti äärimmäisen hienon blogikirjoittajan. Ehkä minusta ei pitänyt tullakaan coolia. Minusta tuli epäonnenenkeli.