Nukke

 En ole koskaan leikkinyt nukeilla. Tai oikeastaan olen, olen repinyt niiltä kaiken, mikä on irti lähtenyt.

Minusta ne on ollut ehkä pelottaviakin. Kaikki pehmeät nallet ja karvaturrit tuntuivat paljon turvallisemmalta, kuin nurkassa kyyhöttävä nukke silmät selällään. Välillä tuli ajatus, tuijottaako se minua.

Isompana sain sellaisen posliininuken, oikein kauniin. Se oli kaikkien kauneusihanteiden mukainen: sileä iho, hoikka vartalo ja valtavan tuuhea tukka. Lasittunein katsein se katsoi kuin väheksyen: Sinusta ei ole näin täydelliseksi.

Mitä se täydellisyys sitten on? Laitetut hiukset, hieno meikki, muodokas vartalo, lakatut kynnet. Siihen päälle kauniit korut vaatteet.

Vai onko se verkkarit, t-paita, ponnari ja pienet rinnat?

Vai jotain siltä ja väliltä? Onko sillä nyt niin merkitystä miltä kukakin näyttää. Kyllä sillä vain tuntuu olevan. Ensin mesottiin siitä, että ketään ei pidä syrjiä ja alettiin puhua kehopositiivisuudesta. Sen jälkeen alkoi nillitys, että kehopositiivisuus on vain ylipainoisten juttu. Ja sitten telkkarissa ei kuitenkaan saisi näyttää kuin niitä xs- kokoisia malleja.

Tulipahan mieleen, että olipahan minkäkokoinen tahansa, on äärimmäisen vaikea miellyttää muita ihmisiä. Joillekin ihmisille olet vain aina vääränkoinen tai - näköinen.

Ja kukapa niistä muiden kommenteista välittää? Kaikki. Joillain tasolla, jollain muotoa. Valitettavasti toinen ihminen on toiselle piru. Jos ne kommentit alkavat lapsena, on nuoren itsetunto pilattu jo lähtökuopissa. Silloin ajattelee ettei koskaan voi olla tarpeeksi hyvä. 

Kommenteihin törmää myös aikuisiällä, miltei yhtä paljon. Tein joskus kahta työtä ja kuulin kommentin: Näytätpä väsyneeltä, kannataisiko miettiä, miltä näyttää. Itku pääsi kotimatkalla. 

Siitä sisuuntuneena mietin, että kukkiihan se perunakin, joten ei huolta. Ja olipahan se peruna pieni tai suuri, puikula tai pyöreä, ruttuinen tai sileä, jokaisella perunalla on oikeus olla juuri sellainen kuin on.

Mutta täydellinen? Ehkä se on juuri sitä, että voit hyväksyä itsesi. Hyväksyä, se on sana, jota tässä yhteydessä usein käytetään. Miksi pitäisi hyväksyä, kun voi olla tyytyväinen tai jopa rakastaa itseään.

Ja niihin nukkeihin palatakseni. Kuka haluaisi istua kauniina pöydällä ja katsella kuinka ihmiset elävät elämäänsä. Tytöistä tulee naisia. Naisista äitejä, isoäitejä. Nuken silmät ovat lasittuneet, sillä jos hän voisi, hän itkisi. Itkisi, sillä vaikka kuinka täydellinen hän olisi, hän ei saisi koskaan elää oikeasti.