Lapsenkokoinen häpeä

 Tänään en kerinnyt kuin tulla kotiin töistä, niin itutti kuin pientä oravaa. ( Mutta suurta oravaako ei ikinä?) Ovea avatessa kuvittelin miehen alasti essun alla tekemässä ruokaa, ruusun terälehtiä, lapset hoidossa jaja.. No, sehän lapsivapaa meni jo tiistaina, kun vierailtiin tunnin verran paikallisessa ruokakaupassa.

Ei ollut terälehtiä ei. Vain teini, joka selittää suu vaahdossa. Juttu oli mallia se teki tätä ja minä sitä. Mutta minähän en ollenkaan ollut osallinen. Siinä asiallisesti keskusteltiin ja totesin, että auta armias, jos minä valheesta sinut kiinni saan (ihan vaan pienesti sievästi nousi epäilys). 

Tasan vartti kesti teinillä pokka, ennen kuin juttu rupesi selviämään. Tuijotin häntä ja oli niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Minun lapsi on ollut mukana kiusaamisessa! Häpeä iski niin lujaa, että ihan päähän koski. Mahan pohjassa muljahti paha olo. Ei jumalauta tämä ole totta! Sen tuhat ja sata kertaa olen sanonut, että asiat hoidetaan puhumalla ja ketään ei kiusata. Katsoin lastani pettynein silmin. Ja annoin palaa.

Kerroin oman mielipiteeni hyvin selkeästi, nyt vaan ei enää keskusteltu: minä huusin, teini kuunteli. Mitään asiaa en niin paljon inhoa kuin kiusaajia. Ja yksi niistä seisoi edessäni, minun oma lapsi. Itsetekemä, minun oma. Siinä välissä kun vedin henkeä huutaakseni taas, mietin mikä meni pieleen. Minussahan se vika täytyy olla.

Huudettuani totesin teinille, että olen hyvin pettynyt sinuun ja häpeän, mitä sinä olet tehnyt, toivottavasti sinäkin häpeät. Kännykkä lähti arestiin. Tosiasiassa tekisi mieli työntää se aamukakan sekaan ja vetäistä. Pelit ja elokuvat on pari viikkoa tauolla.

Katsoin teinin itkevän, kun luettelin kotiarestin ja puhelinkiellon. Hän oli selvästi häpeissään, mutta silti mietin, miten niin kiltistä tuli tällainen. Niin kiltti, että rangaistuksia ei ole tarvinnut antaa. Ei koskaan kotiarestia. No nyt tuli sekin asia korjattua. 

Sitten tuntuikin jo pahalta. Olinko liian ankara, peruin kaikki, mitä sovittuja menoja oli. Katsoin teiniä, joka kiemurteli huoneessaan. Ehkä, ehkä en. Tapahtunutta ei voi enää saada tekemättömäksi. Eikä se toisen lapsen loukattuja tunteita takaisin. Kertakin riittää satuttamaan. Ja sitä ei voi puolustella, ei vaikka kyseessä olisi oma lapsi. 

Ehkä tämä oli se ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ehkä tämä ravistelee ja herättelee. En tiedä, mutta ainakin nyt talossa vallitsee lapsenkokoinen häpeä. Ja se on hyvä. 

Kommentit