Epäonnen arkivapaa

 Otin vapaata tänään töistä. Ei, ei tullut potkuja, eikä ole omaa lomaa, eli ihan luvallisesti tätä bloggausta kirjoittelen. Kerroin lapsille, että jee, pitkä viikonloppuvapaa, mitäs tehtäisiin. Sarjana sieltä tykitettiin ja kun laskeskelin, ei siihen riittäisi edes kolme kuukautta.

Aloiteltiin aamu leikkien ja laulellen, eli minä join aamukahvia aamuitutus parhaassa vaiheessa ja lapsi katseli lastenohjelmia. Vilkaisin kaaosta ympärilläni ja päätin, etten siivoa tänäänkään. Kaupassa on näköjään kuitenkin käytävä, koska edes sitä kaikkien rakastamaan yrjö- anteeksi kaurapuuroa ei ollut kaapissa. Kahvikupissa ui viisi banaanikärpästä. Ostasko kärpäspaperia vai liekinheittimen? Vai pitäiskö ne biojätteet viedä, koska ilmeisesti roskiskaapin oven pistäminen kiinni ei enää auta.

Lista on pitkä ja sanon teinille tiukkaan, että lähde avuksi. Jotenkin tuo äidin ja sisaruksen yhteiset kauppareissut kiinnostavat saman verran kuin netitön puhelin. Lähti kuitenkin, kun tarpeeksi uhkailin.

Nuorempi lapsi roikkui kärrissä, juoksi pitkin kauppaa. Ensin kuiskasin, että nyt käyttäydyt. Näytti kieltä. Toisella kertaa sanoin jättäväni ostokset tähän, ihan sama syötkö kengänpohjaa vai seinästä tapettia illalla, kun muuta ei ole.  Kolmannella kerralla esitin, ettei hän ole minun. 

Siivousosastolla mietin ihanan väristä siivoussuihketta. Se sopisi varmasti hyvin siihen yhteen tyhjään kohtaan tiskipöydällä. Tai sen pyykkivuoren päälle kodinhoitohuoneesen, jonka takia melkein iskin pääni seinään aamulla, kun oli sen verran seikkailuhalua etsiä puhdas paita. Ei, kyllä tilanne vaati jotain hemmottelua itselle. Kävelin kosmetiikkaosastolle ja valitsin sen 20 senttiä kalliimman shampoon itselleni.

Raahasin parkkipaikalle ostokset ja siellä oli jo hyvää vauhtia kehittymässä kunnon sisarusriita. Uhkasin unohtaa lapset siihen, jos eivät nyt jumalauta lopeta sitä tappelua. Unohdinkin, nimittäin ne ostokset sinne parkkipaikalle. 

Kun on ensin huutanut lapsille julkisesti parkkipaikalla ja kaasuttanut pois näyttävästi, on hyvä palata hakemaan ostoskasseja kylätanttojen edelleen katsellessa suu auki huonoa äitiyttäni. Ainakaan kahteen vuoteen en ota lapsia kauppaan... Ensi perjantaina sitten.

Kotimatka sujui hyvin hiljaa ja tuuletin pääni sisällä onnistumistani kasvattajana. Purin ostokset ja aloin laittaa ruokaa. Lasagnekastikkeen palaessa iloisesti pohjaan, uhmaikäinen veti raivarit. Vain koska peitto ei ollut tarpeeksi pitkä. Ja jos joku nyt miettii, että miksi et antanut sille VAIN toista peittoa. Annoin, kävin koko talon arsenaalin läpi, mutta kun se pitää olla just Se peitto! Mutta pidempänä tietenkin. Koska edes peiton venytys ei auttanut, jätin lapsen huutamaan lattialle ja aloitin juustokastikkeen alusta. 

Tunnin huutaneena, sain selvää siitä itkun sekaisesta mongerruksesta, että syliin. Nyt hän nukkuu sylissä ja lasagne palaa pohjaan uunissa, koska kirjoitan tätä blogia.

Ei enää koskaan arkivapaita kiitos.