Irstagam, instragam, instagarm

 Teini on vinkunut jo vuoden instagramia itselleen. Olen sanonut, että saat sen sitten, kun minullakin on. " Millos sitten?" Sitten kun osaan edes sanoa sen oikein.

Yhtenä päivänä teini jutteli tätinsä kanssa. Kyseli kuulumisia ja totesi jonkun kuvan näyttäneen hienolta. Kysyin sivusta, missä olet sen nähnyt. Instassa, kuului vastaus ja juttu jatkui. Mietin, milloin teini tajuaa jääneensä jälleen kerran kiinni.

Sitä päivää ois saanu odottaa ens kesän keskiviikkoon. Ohimennen huikkasin, kuinkas kauan sulla on ollut se insta. Iho kalpeni, oikein näin sen kylmän hien valuvan otsalta, silmät lautasina etsien pakopaikkaa. Naamakin sinersi oudosti ja käsissä näytti olevan jonkin sortin horkka. 

Totta kai rauhoittelin teiniä, silitin päätä: ei se mitään, kyllähän näitä sattuu. En korottanut ääntä, en paasannut, en uhkaillut puhelin heittämisellä suohon. En juurikaan piitannut valehtelusta päin naamaa, pyyhin vain hikeä otsalta ja katsoin oikein rakastavasti teiniä. En ajatellut edes sitä, olisiko kolmen vuoden kotiaresti liikaa. Vai olisiko vain niin rakastava vanhempi ja katkaisisi liittymän. Mutta sitten ei saa niin tarpeeksi bonuksia.

Siliteltyä päätä tarpeeksi, mietin, että miksi en minäkin. Yön pikkutunteina, viinipullon avustamana harjoittelin instagramia. Lausuminen alkoi olla omasta mielestä kohdillaan noin viiden aikaan aamulla. Latasin instagramin ja sieltä sen Epäonnenenkelin löytää. 

No nyt osaa lausua sanan: instagram. Mutta ei mitään hajua miten sitä käytetään. Ehkä kirjekurssi seuraavaksi, vai mitä luulette? 

Hastäggiä kirjekurssilla instagramin taitajaksi.

Ja mitä hyötyä oli opetella edes koko sanaa, kun nuoriso laiskuudessaan on lyhentänyt senkin?