Vuosi Epäonnenenkelinä

 Vuosi blogin kirjoittamista, 73 tekstiä, mitä on jäänyt käteen? Loputtomat tiskivuoret, vaaralliset pyykkikasat. Hyvin väsyneet lapset, kun äiti kirjoittaa kodinhoitohuoneen kaapissa blogia nukutusaikaan. Hyvää juttuahan ei voi katkaista kesken. On siinä kärsinyt parisuhdekin, kun se päivän yhteinen hetki menee kirjoitellessa jonnijoutavuuksia.  Ehkä työtkin, kun yhdeltätoista yöllä tulee hyvä idea, jota ei voi olla mitenkään jakamatta.

Tässä syksyllä tajusin, että enhän minä tätä kenellekään muulle kirjoita. Minä olen se tärkein lukija. Jokaisella tekstillä on merkitys, merkitys minulle. 

Kun aloitin bloggaamisen, päätin olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta mietin kuitenkin. Kaikki ajattelee, vaikkei kukaan sitä koskaan myönnä. Aloitin hirvittävän varovasti, ehkä arkaillenkin, unohtamatta kuitenkaan sitä omaa. Muutaman kymmenen tekstin jälkeen aloin rohkaistua. Vaikka loukkaisin jotakin, aina voi vaihtaa blogia. En minä,vaan te muut. Tai vaikka sieltä tulisi täysi laidallinen vastustusta, sehän tarkoittaa vain sitä, että joku on vaivautunut lukemaan. Teinille olen paasannut vuodet, että kirosanoja et nettiin viljele. Mutta minä näköjään mätän niitä urakalla. Joskus vain paska ja kakka ei vain ole sama. Siinä on pieni sävyero.

Jotkut tekstit ovat olleet ihan susia, jotkut ihan hyviä, joistakin olen ylpeä, joihinkin ei pysty vieläkään palaamaan. Mutta niin kuin elämässä, aina ei tuu priimaa. Ja sitä kehittyy, kun jaksaa vain kirjoittaa. 

Alussa mietin, että riittääköhän mulla jutut blogiin, vai lässähtääkö viikossa. Riittääkö minulla aika tai mielenkiinto. No vielä ei ole pää tyhjä, se suoltaa kyllä tätä blogia vielä. Ajan olen ottanut siivoamisesta ja yöunista. Tai no mitäpä sitä valehtelemaan, en ois siivonnut muutenkaan, saati nukkunut. 

Tämä on antanut minulle sellaisen oman kuplan. Syrjäydyn tunniksi perheeltä kodinhoitohuoneen kaappiin kirjoittamaan. Joskus ovessa roikutaan, joskus ei. Mutta joka kerta saan tekstin ulos siltä istumalta, sen enempää sitä miettimättä. 

Mistäs ne jutut sitten tulee? Kaikissa hienoissa kuvitelmissani kirjoittajat istuvat kahviloissa, kiertävät kauniita paikkoja hakemassa ideoita teksteihinsä. Noh, minä istun kaapissa ja kaivan kaiken päästäni. Miltei sama. Kaikki tekstit syntävät kuitenkin kaapin ulkopuolelta, ihan omasta elämästä. Tässä blogissa ei ole mennä posi(tiivisuude)n kautta, vaan kauhotaan suolla, joskus pinnalla, joskus suon silmäyksessä. Vaan ei se suo näkyy minusta lähde ja on minulla toki se kuokkakin, mutta ei Jussia.

Kirjoitusvirheitä on tullut kymmeniä, pilkkua käytän enemmän kuin meidän uhmaikäinen lusikkaa koskaan. Mutta voi miten rakastankaan pilkkua. Se auttaa jäsentelemään asiat omassa päässä. Luulen kyllä, että lukijoille siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta pistääkääs viila heilumaan, jos uskallatte.

Ei ole tämä blogi tuonut audia tai kartanoa, ei kaupallisia yhteistyötä, ei mainetta tai tuhansia lukijoita. Yhden kommentin olen saanut. "Aina kun minä näen sinut, näen sinun blogin. Sinä puhut usein siitä, että elämälleen pitää tehdä jotakin. Minä tein, minä muutin mun elämän" Pakko oli kysyä varovasti, että oliko muutos hyväksi, vai mentiinkö perse edellä puuhun. 

Minulle tuli kyynel, ehkä kaksi. Joskus sitä miettii, onko mitään järkeä kuluttaa elämäänsä tähän. Kirjoittaa ja miettiä, lukikohan sitä kukaan, kiinnostaako ketään. Onko tällä mitään arvoa, onko minulla. Mutta on sillä, se tunne, joka kyynelten vieriessä tuli, oli kadotettu ylpeys. Ylpeä itsestään, ylpeä tekemästään. Aidosti. Mitään en olisi voinut tehdä paremmin.

Kaisa on edelleen mukana kuvioissa jouluvaloineen valitettavasti. Kahveja ei tartte enää tarjota. Taitaa sitä joku muukin lukea kuin Kaisa. Jatkan minä tätä seuraavankin vuoden, vielä on monta epäposiitivista juttua kirjoittamatta, vielä on rumia sanoja takataskussa. Vielä on pukemistarinoita, teinin kiukutteluja. Vielä on se parisuhdekin ihme kyllä. Vielä on demoneita, jotka pitäisi päästää ulos. Ja kyllä, vielä on kodinhoitohuoneen kaapissa tilaa.