Säästöliekillä

 Entisessä työssäni kohtasin paljon nuoria, jotka sanoivat, että tänne he eivät töihin jää. He haluavat elämältä enemmän. Ihailin sitä päättäväisyyttä. Nykynuoret ajattelevat entistä enemmän itseään ja omaa hyvinvointiaan.

Olen lapsesta saakka ollut sellainen huolehtija. Huolehdin pienimmistä sisaruksista ja koirista kotona asuessani. Jatkumona tulikin oma lapsi, omat koirat ja koti. Huolehdin siitä, että pärjätään. Pidin kiinni, että rahat riittäisivät ruokaan, vaikka välillä se oli miltei mahdotonta. Suoritin ja pärjäsin.

Pikkuhiljaa rupesin vihaamaan äitienpäivää, omia synttäreitäni, joulua. Koska ajattelin, että en ollut niiden päivien arvoinen. Äitinä olin vain nuori yh sadan muun rinnalla. Ihmisenä olin epäonnistunut, vailla työtä, vailla rakkautta, vailla onnellisuutta. Joulu toi lisää epäonnistumisen tunteita. Siitä, että ei tänäkään vuonna ole varaa mihinkään mieltä räjäyttävään lahjaan lapselle. 

Pyhät saivat minut ahdistuneeksi jo monta viikkoa etukäteen. Ne kuvastivat minulle pelkkää epäonnistumista ja unohdin itseni. Mutta siinä samalla minä huolehdin, kaikista ja kaikesta.

Se oli minun voimavarani. Naru, joka veti eteenpäin. Veti, vaikken halunnut. Huolehdin  vaikken jaksanut. Tein, vaikken halunnut.

Vuosi sitten ajattelin kuin se nuori. Minä en tänne jää, nyt on minun aikani tehdä jotain muuta. "Hienoa, että teit ratkaisun lasten takia, että saat olla enemmän kotona!"- oli lause, mitä kuulin hämmästyttävän usein. Vastasin: Ei, tämän päätöksen minä tein ihan itselleni. Kyllä siinä sai kuulla huokailuja ja hengenahdistusta.

Itselleni. Minulle. Vain minulle. Vuosi on kulunut, olen tutustunut ajan kanssa itseeni uudelleen, niin hyvässä kuin pahassa. Nähnyt vilauksia siitä huipputyypistä, kohdannut pärjääjän ja yrittänyt tulla tutuksi tuon huolehtijan kanssa.

Minä olen aina halunnut muilla olevan kaiken hyvin. Halunnut auttaa ja olla läsnä. Halunnut olla hyvä äiti, ystävä, puoliso, sisko, lapsi, työkaveri. Mutta enhän minä ollut. Minä vain venyin joka paikkaan. Minä suoritin ja sitten pärjäsin ja taas toisin päin. Minä pinnistelin jaksaakseni huolehtia perheestäni. Joka hetki on hiukan kuin seisoisi kovassa tuulessa kalliolla, putoaako vai ei. 

Laitoin silloin palaamaan vain säästöliekin. Ja se liekki on palanut jo miltei parikymmentä vuotta. Enhän minä oikeasti huolehtinut edes kenestäkään tai mistään kunnolla. Minä vain uskottelin itselleni niin. Tein kaiken puoliteholla. Oli helpompi pärjätä kuin uskaltaa katsoa peiliin.

Nyt minä olen uskaltanut, muutaman kerran. Joskus vilaukselta, joskus jäänyt tuijottamaan. Ei elämän olisi pitänyt lähteä muiden huolehtimisesta, vaan siitä, että katson siihen peiliin, uudelleen ja uudelleen. Ja näen omat voimavarani, näen vahvuudet ja heikkoudet. Ja ennen kaikkea, näkisin itseni, jonka olen hukannut.

Kyllä minä vielä hänet löydän. Ehkä se liekki muuttuu isommaksi, palo lämpimämmäksi ja sitten ei enää säästellä.