Palapeli

 Aloitin vuosi sitten palapelin. K vei kaiken sosiaalisen elämän, eli äidin luona kahvittelut, niin arvelin keksiä jotain muuta. Kuten kaiken muunkin, aloitin sen tohinalla. Siinä kärsi työt ja parisuhde, kun aamukahden aikaan sovittelin vielä paloja paikalleen.

Ensin pitää löytää kaikki reunapalat. Raamit, jotta on mihin rakentaa. Kulmapalat oikeisiin nurkkiin ja taivaspalat oikeaan järjestykseen, että on järkevää jatkaa. Keskellä on vielä iso tyhjä aukko. Sitä miettii, mistä olisi järkevä aloittaa. Ehkä sieltä helpoimmasta, kokeillen välillä niitä vaikeita paloja paikalleen. Joskus joutuu kääntelemään, eikä pala sovi sitten millään. 

Välillä sujuu hyvin ja kuin varkain palapeli täyttyy. Joskus tekisi mieli näyttää vasaraa ja runnoa palat paikalleen. Mutta ei ne sinne mene väkisin, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole vain oikea paikka. Kestää aikansa, että jokainen pala löytää paikalleen. Tai ehkä sen palan ei ole tarkoitus löytyä ihan vielä.

Joku pala voi joskus jäädä kummittelemaan. Se tulee vastaan laatikossa monta kertaa, mutta ei ole mitään hajua, mistä se on. Mutta siitä ei vaan saa ajatuksia pois. Tai ne vähän jo repsahtaneet palat, joita on pyöritelty liian monta kertaa. Ne ei meinaa mennä paikalleen millään. Mutta kärsivällisesti ja hellästi ne asettuvat, ja kuluma tuo vaan lisää ilmettä palapelille.

Palapeliä joutui usein siirtämään, jottei se hajoaisi. Mutta pala irtoaa aina sieltä ja täältä. Kasataan uudelleen. Korjataan ja nähdään samat palat uudelleen eri valossa. Joku pala saattaa kadota ja koko palapeli menettää merkityksensä. Koska eihän se ole kokonainen ilman kaikkia paloja. Ilman niitä repaleisia tai täydellisiä.

Enää keskellä ei ole valtavaa aukkoa, vai reikiä siellä täällä. Ehkä sitä lajittelee loput palat valmiiksi.  Taivaspalat odottavat viimeisenä. Siinä välissä kokee riemua siitä, kuinka palat asettuvat paikalleen ja palapeli valmistuu. Mutta toisaalta surua, että taivaspalojen jälkeen tämä loppuu.