Enkelin remontti

 

Joko Dexter on tullut kylään, tai sitten jonkun sortin remontti jatkuu edelleen. Ei kovin ekologinen sisustusratkaisu, mutta biojätepussit kerkii valitettavasti maatua ennen seinälle laittoa.

Niin kuin talo, myös ihminen kaipaa remonttia silloin tällöin. En nyt tarkoita mitään huuhaa- dieettejä, tai maratonille kolmessa päivässä- haasteita. Vaan ehkä sellaista uusien värien sovittelua mustan ja valkoisen rinnalle. Ehkä valaistuksen säätöä harmaasta kirkkaammalle. Ehkä jopa joku hieno mietelause otsaa koristamaan.

Tässä olen yli vuoden tehnyt pieniä ja vähän isompia muutoksia elämääni. Vaihdoin työpaikkaa. Tulin onnellisemmaksi. Mutta väsyin silti. Kymmenen vuotta vanhaa tuntui kuluttaneen minut aivan loppuun. Aloin miettiä, että missä vika. Tuntui hölmöltä uupua, vaikka oli saanut niin paljon hyvää.

Mutta se uupumus näytti minulle suunnan. Olin tehnyt päätöksen vain itselleni. Nyt hiukan väsyttää, mutta kun jätän taakseni vanhan, annan tilaa uudelle. Sitten tuli syytökset, voi kumpa olisin tehnyt tämän aiemmin.

Eipä se auta itkeä, kun jaska on jo housussa. Mutta ei se Saariluoma onneksi. Aloitin blogin. Arvelin, että tämän suhteen en ota paineita. Tuhannet seuraajat seuratkoon niitä, joilla on oikeasti edes välillä hauskoja juttuja. Minä kirjoitan omaa, omannäköistä, ihan itse kirjoitettua tekstiä. Ei se varmasti kaikkia miellytä, mutta eipähän tule ongelmia plagioinnin suhteen.

Blogi on tehnyt hyvää ja huonoa. Olen saanut oman jutun iltaisin. Painun kodinhoitohuoneen kaappiin ja kirjoitan. Se on minun oma kuplani. Siellä kuplassa vain on niin paljon tavaraa. Paljon koettua, paljon nähtyä. Ja niistä kun alkaa kirjoittaa, joutuu usein särkemään sen kuplan. Kun ei pystykään enää. Tai ei haluaisi kirjoittaa loppuun. Jotkut asiat on niin kipeitä, että ne tulevat lähemmäksi kirjoittaessani niistä. Käteni tärisevät, kun painan julkaise- nappia. En minä jännitä sitä, mitä sinä ajattelet. Mutta minä ajattelen, minua. Ei niitä asioita koskaan minusta pois saa, mutta kirpaisevalla tavalla se helpottaa, kun sen kirjoittaa. 

Koska ei minulla ole oikeastaan mitään hävettää. Ne asiat ovat tehneet minusta minun. Ja tämä blogi tekee minusta joka kirjotukselta vahvemman. 

Työpaikanvaihdon jälkeen aloin remontoida sieltä täältä. Aloitin ylhäältä. Nukuin enemmän, jaksoin enemmän, ainakin olevinaan. Mutta voi kuinka rakastankaan niitä hetkiä, kun kaikki nukkuu ja kukaan ei vaadi minulta mitään. Ihan liikaa nimittäin, sillä tingin edelleen unesta. En ole valmis luopumaan minä-ajasta.

Ylhäällä riittikin remontoitavaa ja luulen, että tästä tulee ikuisuusprojekti. Uskon puutekin on koetellut useasti, miltei aina. Ja arvostus. Voisi siihen ehkä lisätä, huonon itsetunnon ja epävarmuudenkin. Sitä voi joku toitottaa, että kuinka hyvä minä olen. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos haluaa olla huono itse itselleen. Ja ei onnistu, en ole tarpeeksi hyvä, pitäisi tehdä enemmän. Ei piiruakaan koskaan mitään hyvää missään, sillä aina on parannettavaa. 

Mutta se kuluttaa, lopulta loppuun. Jos antaa. Mutta mitäpä muutakaan sitä osaisi. Eräs ihminen kysyi minulta taannoin, oletko koskaan tehnyt unelmakarttaa. En ole. Omat haaveeni olen tunkenut edellisten remonttien jälkeen jätelavalle. 

Mutta pari viikkoa sitten löysin sen jätesäkin, avasin. Haaveita, valmiina toteutettaviksi. Paperi jäi hyvin simppeliksi, arkilla oli pieniä liimattuja tekstinpalasia. Ei niitä paljon ollut, mutta ei minua pelottanut. Unelmia oli tarpeeksi juuri minulle.

Yhdessä kohtaa luki rauha. Että löytäisin rauhan itseni kanssa. Hyväksyisin ne asiat, joita en voi muuttaa ja kohtelisin itseäni hyvin. Viisikirjainta, niin pieni osa paperia. Mutta niin tärkeä osa remonttia.