Mustaan aukkoon

 Omasta ajasta päästäänkin sujuvasti parisuhdeaikaan. Pääsiäisenä oli tarkoitus viettää pari tuntia ilman lapsia käymättä marketin kautta viikon ruokaostoksia. Ihan vain kahdestaan, ehkä ulkoilua, ehkä yhteistä jumppaa makkarissa. 

Leuat siellä jumppasi, kun puoliso kuorsasi räkä poskella kuumeessa. Sepä siitä sitten. Arvelin kääntää tämän voitoksi ja lähteä tämän kesän ensimmäiselle pyörälenkille. Fiilistelin,  kuinka kiitäisin yksin pitkin kylänraittia, tuuli vain hulmuaisi kahden pipon läpi tuuheisiin hiuksiini. Nauttisin kevään hajuista, niistä jokaisesta koirankakasta ainutlaaatuisine tuoksuineen.

Kostoksi jätin lapset puolisolle. Mitäs sairastu ja lähdin kaivelemaan pyörää varastosta. Jos jotain oon oppinut, niin onko renkaissa ilmaa talven jäljiltä. Kerran kokeilin ilman, oli muuten raskas kymppi. No ei ollut ilmaa ei. Pumppu eteisestä ja... Pumppu, thö pump, MISSÄ?

Tunnin etsittyäni olin jo luovuttaa. Ihan saatanan sama. Kunnes löysin thö pumpun puolison auton peräkontista. Kirosin hänet uudelleen alimpaan galaksiin. Tämä pyöräreissu ois jo tehty, jos ei aika olisi kulunut sen metsästykseen.

Paine päässähän alkoi olla juuri sopiva ja kymppihän meni ihan heilahtamalla itutusta tasotellessa. Pitäisikö sittenkin kiittää puolisoa? Ilman sinun flunssaasi tai sitä, että piilotit thö pumpun, ei olisi menny pyörälenkki niin nopeaan.

Mutta ei se lenkki sitä pettymystä siitä yhteisestä ajasta pois vienyt. Se olisi ollut pari tuntia elämästä, vain pari tuntia, mutta silti ae tuntuu kuin menettäisi kaksi vuotta. Sitä ensinnäkin suunnittelee, hommaa lapsenvahdit ja odottaa. Paine kasvaa, kun ajattelen, että onpa kiva pitkästä aikaa. Mitähän sitä tehtäisi. Odotukset ovat valmiiksi jo niin ylhäällä, että niitä on oikeastaan edes mahdoton toteuttaa. Sitä lataa niin paljon painetta tuolle vaivaisella kahdelle tunnille. Miksi?

Koska se on tärkeää. Mutta onko järkeä repiä hermoja, rypeä itsesäälissä: kun ei meillä ikinä mikään onnistu, ja oikein herätellä se viimeinenkin itutus valloilleen. Kyllä on, minun pohjalla on kellarissa vielä musta aukko. Mutta sitten vain kohti uusia pettymyksiä.

Vai pitäisikö sitä kokeilla useammin? Tulisiko suhteessa enemmän onnistumisia kuin pettymyksiä?  Ja pudottaisi ne paineet alas, verenpaineet siis ja menis vähän niin kuin tukka tuulessa. Tuli mitä tuli, sama puoliso se on huomennakin. Vai onko.

Halusi sitä omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa yleensä, sitä ei koskaan tunnu olevan, kun sitä tarvitsisi.  Se on se vihollinen, joka huutaa päivittäin päin naamaa. Eikä se anna yhtään myöten. Mutta en haluaisi antaa sille sellaista valtaa elämästäni. Koska aikahan ei päätä kuinka minä sitä käytän. Vaan minä.