Minä rakastan.

 Sinua. Vaikka sinä saat minun hermoni riekaleiksi. - Minusta olisi kiva, jos pyytäisit kaiken kerralla, eikä siten, että kerkiin kodinhoitohuoneeseen ja juoksen sieltä antamaan sinulle vettä. "Mutta ethän sinä äiti edes juokse. Sinä kävelet".

Äärimmäisen hyvä pointti. Lähdit perjantaina isäsi luo. Valtava paha olo hiipi huppariin. Vilkutat autosta iloisesti. Nostan kättä, ettet huomaa kyyneleitäni. 

Olin jo ihan reipas tuossa taannoin. Tuntui, että oli ihan mukava saada aikaa itselleen. No teinille ja mulle. Silloin kuin se sattuu näyttäytymään talossa.

Mutta olen kai aukaissut Iltalehden liian monta kertaa. Lukenut onnettomuuksista, jotka ovat vieneet lapsen hengen. Maailma on täynnä sotaa. Tuntuu, että kaikkea pahaa tapahtuu kaikkialla.

Mieli murtuu niiden alle. Tulee pelko. En haluaisi sinun lähtevän. Vaikka se toinen on ihan yhtä pätevä vanhempi kuin minäkin. Parempi hermoisempikin.

Näin unta isästäsi. Unessa hän halasi minua kauan ja sanoi: Heippa. Ja hän hävisi maisemaan. - Minne sinä menet? Eihän tämä tähän lopu, vaikka me erottiin. 

En saanut vastausta. Ehkä uni tarkoitti lopullista irtipäästämistä. Kun heräsin, oli paha olla. Ahdisti.

Kiersin tyhjää taloa ja kavalasti paholaisen rinki alkoi pyöriä. Mietin kaikki virheet, jotka olin suhteessa tehnyt. Ja kaiken senkin, mitä jätin tekemättä. Oli ihan oikein, että olen yksin, kun olen tämmönen. Ikävä, viha ja suru työntyivät jälleen kerran ovesta pyytämättä.

Ero on kyllä sillä lailla perseestä, että kun luulet päässeesi jaloilleen, niin nuo tunteet pyyhältävät sisään ja taas mennään. Eikä ne juuri anna armoa.

Lämmitän uunia ja annan tunteiden myllertää. Huomenna on taas uusi aamu ja tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti. Ja joka ainut kerta kun te tulette kylään, minusta tulee vahvempi.

 Ja lopulta, te ette enää tule. Ja silloin minä rakastan minua. En tiedä miten kauan se kestää, mutta onhan tässä elämä aikaa.