Rengas, makaroni ja romahdus

Kuten kuvasta näkyy, ei se tämäkään viikko ihan putkeen mennyt.

Maanantaiaamu, perushärdelli, juoksen lapsi kainalossa autolle ja..rengas tyhjä. 

"Just joo." Totesi lapsi. Mielessäni kävin hiukan rumempia sanoja läpi, mutta tyydyin lapsen tyhjentävään vastaukseen. 

- Jospa se on vaan tyhjentynyt. Ajan lähimmälle huoltoasemalle ja katson rengasta. Ruuvin perkele. Vaistonvarainen liike kohti ruuvia, kunnes joku blondin aivoissa liikahtaa: Äläpä otakaan. Laitan ilmaa, vien lapsen hoitoon ja toivon, että töihin päästyä on jäljellä muutakin kuin vanne.

Kahvipöydässä romahdan kyyneliin. Tyhjä rengas oli liikaa. Todellisuudessa saattoi alkaa painaa teinin viimeaikaiset sekoilut ja omat asumiskuviot.

Pomo halasi ja sanoi: "Sinä oot sitkein tuntemani tyyppi. Kyllä me tästäkin selvitään." Purskahdin uudelleen itkuun, pyyhin räät esimieheni paitaan, kokosin itseni ja jatkoin töitä. Sanoin rehellisesti pomolleni, että ehkä minä tarvitsen nyt ammattiapua. 

Hyvin harvoin näytän tunteitani varsinkaan töissä, koska työmoraali on mallia: Työt ei tekemällä lopu ja omat asiat pitää vaan yrittää jättää silloin taka-alalle.

Mutta kas kummaa, kukaan ei särkynyt. Mikään ei mennyt rikki. Ei, vaikka sanoin, että nyt minä en enää jaksa. Ei, vaikka olen tosi väsynyt. 

Helpotti. Ei tarvinnut enää taistella sitä pahaa oloa vastaan. Ei sietää sitä möykkyä sisällään. 

Apua olen ennenkin hakenut ja sitä onneksi aina saanut. Minä kerron melko avoimesti terapiasta. Koska ei minusta siinä ole mitään hävettävää. Sitä vartenhan ne ihmiset on. Auttamassa, silloin kun on vaikeaa.

Siitä toivuttuani, pankilla oli huonon huumorin-  päivä. Aamulla lupailtiin pankkilainaa ja kauppapäivää ikiomasta kodista. Kunnes iltapäivällä pankki laittoikin viestiä, että ethän sinä tätä lainaa saakaan kun...

Ei oikein uponnut minuun tämä huumori. Soitin pankkiin ja sanoin, että teille olen ehkä vain numero, mutta tässä on kyse meidän perheen elämästä. Te olette pompotelleet minua nyt tässä kolme kuukautta ja aina luvanneet ja ei sitten kuitenkaan. 

Suhteellisen kuluttavaa sanoisin. Irtosi muutama ruma sana. Sanoin 125:n kerran itselleni, että eipä mitään ja eteenpäin.

Mutta jos nyt oikein yrittää kaivella jotain positiivista tästä viikosta, niin makaronihyllyllä oli neljä pussia tavallista makaronia. Olin ottamassa ne kaikki. Kunnes mieleeni piirtyi kuva surkeasta yksinhuoltajasta, jolla on ollut ihan jaska viikko ja sen ainut toive olisi, että hyllyssä olisi makaronia.

Otin siis vain kaksi.