Niin paljon kun jaksaa kantaa

 Katson pienempää ja sanon: Älä kasva koskaan isoksi. 

Tuuli riepottelee ulko- ovea. Teini lähti siitä ovet paukkuen pois. Se lapsi, joka ei ole koskaan saanut kotiarestia. Lapsi, jonka kanssa on puhuttu aina kaikki asiat. Se lapsi, joka tunneälyllään yllättää minut lähes aina. 

Hän karkasi kotoa. Onneksi tiesin minne. Mutta ei niitä vaikeita asioita karkuun pääse, vaikka kuinka yrittäisi. Ne ottaa sinut kiinni tavalla tai toisella.

Keräsin pirstaleita lattialta. Eikun ihan siis oikeasti. Kun pienempi tiputti lasin. Kasailin samalla itseäni, palanen kerrallaan. Mietin äitiyttäni, mikä olikaan mennyt pieleen. Oikein ryömin siellä suossa, sukelsinkin pari kertaa. 

Tähän asti sitä on rimpuillut ja taistellut. Harrastanut sitä kuuluisaa selviytymistä. Käynyt pohjalla, sen kellarissa, mutta noussut kuitenkin aina päivänvaloon. -Enää minä en jaksa, jos Ville-Maija (huom. nimi muutettu) haluaa lähteä. Nyt minä olen ihan loppu.

Lapset on se, minkä eteen jaksaa. Ne, joiden vuoksi yrittää kaikkensa ja vielä enemmänkin. Ne joille taikoo hattaraa jaskasta.

Mutta nyt ei ollut hattaraa ei. Meidän tiimi oli hajonnut. Pienempi kysyi tuleeko teini koskaan enää kotiin. -Tulee se. 

Tulikin. Pari tuntia meni jutellessa asioita läpi. Sanoin, että minä toivon, ettei asiat mene enää koskaan tähän pisteeseen. Että me juteltaisi asiat läpi, vaikka olisi kuinka vaikeata. 

Ihmiselle annetaan vain niin paljon kuin se jaksaa kantaa. Onpa muuten harvinaisen huono sanonta. Mutta jos nyt jollain siellä on kahvitauko venähtänyt ja unohtanut sammuttaa sen paskalingon, niin nyt olisi hyvä hetki painaa off-nappia.