Puuro

 Tässä kun on taistellut ruokapöydässä tunnin kaurapuurosta. "En halua. Se on pahaa. Laitoit liian paljon lautaselle. Liian paksua. Vääränlainen lusikka. Haluan voita. Puuro on liian kylmää."

Siinä sitten pistin kolmannen kerran puuron mikroon, pidin sinua sylissä ja yritin kasailla omia hermojani.

Ei se helppoa ole tuo puuronkeitto. Joskus tulee liian paksua. Lusikka ei uppoa ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei vain jaksaisi hämmentää. Samalla kuuntelet vierestä, miten se pitäisi keittää, kuinka pitkään ja mitä siitä pitäisi tulla.

On ihmisiä, jotka hämmentävät puolestasi. Oma pää ei meinaa pysyä kasassa ja usein se palaa pohjaan, kun on liian monta muuttujaa sopassa.

Tekisi mieli huutaa. Huudankin, mutta kukaan ei kuule. Kyynel tipahtaa kattilaan. Se tekee sitä suolaisemman. 

Yksin ei aina jaksaisi tehdä ruokaa. Miettiä, kuinka rahat riittävät. Joskus on vain syötävä sitä puuroa. En vain kerro lapsille, että miksi.

Joinakin päivinä puurosta tulee velliä ja on helpompi hengittää. Suu taittuu kuin vahingossa hymyyn. Tuntuu kuin kattila olisi täynnä onnenhiutaleita.

Tämä vuosi on tuntunut todella pitkältä. Välillä kaipaan entistä elämää. Haluaisin sen ihmisen, johon joskus rakastuin. En sitä, josta erosin. Mutta eihän se niin mene. Siihen väliin mahtui niin paljon elämää, ettei sitä ihmistä enää ole.

Lapset hämmentävät puuroa kanssani. Ei se aina helppoa ole. Mutta yhdessä on selvitty. Hiutale kerrallaan meistä on tullutkin huipputiimi.

 Me kolme yhdessä, se riittää tällä hetkellä minulle.