Epäonnenenkeli

Tässä kun on tehnyt tätä elämänmuutosta, on vaikea välttyä mustilta pilviltä. Välillä tuntuu, että tuuli tuivertaa vain aivojen läpi ja seuraava tornado onkin jo selän takana. Joskus pistää vihaksi. Joskus ärsyttää niin, ettei meinaa pysyä housuissaan. Joskus tekee mieli nauraa ja miettiä, että miksi. Kun ei ole näköjään vaihtoehtoa erota sovussa. Ihmiset puhuvat, etsivät syitä, miksi näin kävi. Kuvaa väritetään ja sitten levitetään kuin aamun lehteä. Oikein soitellaan pitkin kyliä, lauletaan viereiseen pöytään ja lopulta se sopuisa ero onkin ollut vuosisadan verilöyly.  Koska eihän nyt ole sellaista vaihtoehtoa, että kaksi aikuista ihmistä voisi keskenään sopia asiat. Ihan puhumalla, ihan kahdestaan. Ilman vaatteiden heittämistä ikkunasta tai lukkojen vaihtoa.  Ei ole, udellaan, etsitään väkisinkin jotain. Lapioidaan paskan alta paskaa, vaikkei siellä ole mitään.  Tehdään johtopäätöksiä. Kuten tästä päivityksestä: Kukkia tärkeältä ihmiseltä ❤ Kauniita olivat nimittäin. M...

 Tämän piti olla erilainen tarina paidasta, joka oli kestänyt koko parisuhteemme ajan. Ostin sen silloin kuin aloimme seurustella ja nyt vuosipäivän kynnyksellä aioin kirjoittaa siitä virttyneestä paidasta. Se, joka oli jo reikäinen ja venynyt. Se oli osunut raksalla naulaan. Lapset oli vetäneet helmoista. Siihen oli itketty, kaadettu skumpat rinnuksille. Se päällä hymyilin, kun suutelit minua. Juoksin karkuun, jotta saisit ottaa minut kiinni. Se muistutti minua aina siitä, mistä kaikki alkoi. Nyt paita oli kulahtanut ja reikäinen. Mutta ihan hyvä se oli edelleen. Luulin, että reiät voisi vielä korjata. Mutta ehkä aika oli tehnyt tehtävänsä. Nyt oli aika luopua. Joitakin reikiä ei voi vain enää paikata. Ehkä sitä oli vain niin hölmö, ettei halunnut luovuttaa. Ei päästää irti. Ei antaa periksi, koska emmehän me olleet kaatuneet aiemminkaan. Taistelimme ja siinä me olimme hyviä. Sinä ja minä vs. muu maailma. Mutta sitten olikin vain minä vastaan sinä. Liian monta hiljaista hetkeä. Li...

 Joskus psykologi sanoi minulle, että jokaisen työmatka pitäisi olla vähintään 25 minuuttia. Ihminen kerkiää siinä ajassa käydä läpi työpäivän ja siirtyä kotiasioihin. Minulla on, mutta puolet siitä matkasta pilaa uhmaikäinen. Hyvin äkkiä siinä siirtyy kotimoodiin ja huutaa naama punaisena, ettei lapsi kiemurtelisi itseään ulos turvavöistä. Ja oikeastaan se vääntäminen näyttääkin niin ärsyttävältä. Koska tämä kikka ei siis ihan aina onnistu, olen siirtynyt siihen, että juon kahvin aina töiden jälkeen. Istun alas ja hengitän. Kylmää ilmaa, joka huutaa lämmitystä. Tunnustelen samalla, kestääkö tiskivuori enää tätä kahvikuppia. Mitä minä valehtelen, en pese sitä ainakaan pariin viikkoon. Kurkistan olohuoneseen, näkyykö lelujan alta edes mattoa. Mutta juon se kahvin. Ostin yhtenä päivänä pullaakin. Kuvittelin ottavani kuvan ihanasta kahvihetkestä, mutta jostain syystä minut keskeytettiin 12 kertaa ja söin sen pullan.Toki olisinhan minä voinut ottaa sen kuvan niistä neljästä muusta, mit...

Torstaina sain aikaan hirvittävän ärsytyksen. Tiedättekö sellaisen, kun tekisi mieli paiskata muutama tavara ja sanoa muutama ruma sana. Ehkä itkeäkin muutama kyynel. Eikä se päästänyt otteestaan töiden jälkeenkään. Suoraansanottuna itutti. Kaikki. Oikein piti vielä keksimällä keksiä syitä, miksi tämä elämä on pilalla. Pyykkiteline 20 senttiä väärässä paikassa. Se saa...ppaan uuni ei taas syty.  Ruoka huonoa ja lapset ärsyttäviä.  Pää tuntui räjähtävän ihan justiinsa. Siihen laittelen kaksi tuntia uhmaikäistä iltapalan ja suihkun kautta nukkumaan, näytän tulitikkua takalla 267 kertaa ja etsin teinille paitaa, joka on ehkä pesussa tai sitten ei. Kallo ratkeilee jo. Ei, paitaa ei löydy ja toinen levittää voita leivältä pöytään. " Äiti, kato sydän!" Siinä kuulkaa vain sydän- emojit silmissä vilisi, kun aloitin oman sooloni.  Ei tullu balladia ei. Vain liuta rumia sanoja ja lasten nimiä. Näinköhän se hevikin on alunperin saanut alkunsa? Keikan jälkeen pää löi tyhjää ja tuli v...

 Aamulla töihin lähtiessä huomasin portin toisella puolella pari jäniksen papanaa. Lähelle ne uskaltautuvat. Olen kyllä pyöritellyt sitä mielikuvaa päässäni, mitä tapahtuisi jos se portin tälle puolelle eksyisi. Mutta toistaiseksi tyytyvät vain ärsyttämään aidan takana ja tekemään tarpeensa tarkoin suunnitellulle kakkavapaalle- alueelle. Tosin sehän koski vain koirankakkaa. Papanat näytti yllättävän tutuilta. Juu, Royal Caninin säkissä. Laitoin yhden pavun säkistä papanoiden viereen ja äkkiseltään näyttää aika samalta.  Herääkin kysymys, onko minulle siis myyty 15 kg jäniksen kakkaa 80 eurolla?🫣 ( Oisko city-kanin kakka halvempaa, kun se ei ole niin luonnonmukaista?) On se muuten pätevä tuo koira-aita. Ystävän koira hyppii näin talvisin yli ja portti on mallia:  Läimäise tassulla, niin vapaus koittaa.  Mutta mitäs ne meidän koirat tekee? Katsoo hölmönä, et miten se kaveri tonne toiselle puolelle pääsi. Porttia ei edes kokeilla, eihän se aukea kuitenkaan. Aidassa on ...

 Päätin syödä vielä yhden erän joulutorttuja, kun tarpeita oli jäänyt joululta. Sehän tuntuu miltei väärältä paistaa torttuja tammikuussa. Omatuntoa kolottaa, ihan kuin varastaisi jotain. Koska säästän, käytän entistä leivinpaperia. Väristä päätellen, ei mene enää kolmatta kertaa. Kun nämä ylijäämätortut oli valmiit, mietin, miksi maku oli niin suolainen. Johtuneeko siitä, että edellinen ruoka paperilla oli ranskanperunat ja suola. Siinä syödessä omatuntoa ei kolottanut lainkaan. Nämä ovat kevään uusi hitti. Makean ja suolaisen yhdistelmä. Perinteitä vaaliva, mutta suolalla uudistettu leivonnainen. Käy keväiseen auringonpaisteeseen kahvin kanssa tai ilman. Tämä on uudistunut Lö töry. Ilmeisesti näitä pitää tehdä vielä muutamat kevään mittaan. Oi miksi nämä levyt ja hillot ei mee ikinä elämässä tasan!? Aina on jompaa kumpaa liikaa tai liian vähän. Ja toinen kaupan hyllyllä, kun sitä tarvitsisi. Mutta sitähän se on, joskus joulutortuista vaan tulee Lö Töryjä.

  Koska hinnat jatkavat nousua ja palkka pysyy edelleen vain samana, on ollut pakko miettiä, mitä sitä sitten keksisi. Koska suomalaisesta ruuasta luopuminen ei ole vaihtoehto, erosin kirkosta. Meidän perheessä tämä on mennyt toisessa järjestyksessä, mitä yleensä. Ensin erosi mummo, sitten minun vanhemmat. Ja nyt minä.  Oliko kyse siis puhtaasti rahasta? En usko Jumalaan, enkä koe itselleni kirkkoa tärkeäksi. Viimeiset uskonrippeet menivät, kun istuin sukulaisen ristiäisissä oman vauvani kuoleman jälkeen.  Ja pappi puhui siitä, kuinka Jumala pelastaa kaikki lapset. Koko keho taisteli sitä vihantunnetta vastaan. Ei pelasta, ei kukaan voi sellaista luvata.  Tein ehkä silloin jo sen päätöksen. Mutta silti jokin sai vielä jatkamaan pari vuotta. Ehkä se, että vaikka en itse kirkon palveluita tarvitsekaan, joku muu tarvitsee. Ajattelin, että sillä verolla teen hyväntekeväisyyttä, sillä kyllähän kirkko tekee paljon hyvää. Mutta nyt tuli hetki, että ehkä nyt pitää auttaa its...