Tekstit

Mitä, miten, milloin?

 Kirjoitan siis. Kerron blogissani vain ja ainoastaan oman pääni sisäisiä juttuja. Onko se hyvä? En todellakaan tiedä. Etsinkö tästä uraa? Todellakaan en. Laskenko lukijoita ja itkenkö, kun tätä seuraa vain naapurin Kaisa( senkin pakotin)? En. No miksi sitten? Kirjoittaminen on tuonu minulle jonkinlaista lohdutusta aina. Teininä kirjoitin päiväkirjoja, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siirryin nettiin. Yksityistä ja hyvin järkevää. Kuten aiemmin sanoin, nämä ovat vain ja ainoastaan omia ajatuksiani. Tarkoituksena ei ole loukata ketään, mutta ainahan se löytyy se mielensäpahoittaja, jos toinenkin. Kukkahattutätien sivuhan tämä ei ole. Jos kirjoittamani jutut ei avaudu, lue toisen kerran, saan minäkin tilastopiikkejä.(Kaisalle on luvannut kymmenestä käynnistä blogissa kahvin).  Miten minä kirjoitan? Yksi blogiteksti vaatii kahden viikon suunnittelutyön, lyijykynän, paperia, mindmappeja ja ainakin kolme pyyhekumia.  Valehtelen, nytkin pistin lapselle videon pyörimään ja istun sohvalla ja ki

Epäonnen vai onnen pelko?

 Minä pelkään epäonnistua. Olen lapsesta saakka ollut mallia suorittaja. Koulu, harrastukset suoritettiin. En tykännyt epäonnistua, se ei ollut edes mahdollisuus. Huono numero koulussa tarkoitti kuukausien häpeää. Harrastuksissa halusin olla paras.  Tällaisena tavan tallukkana, jota ei ole geeniperimä paljon apuja antanut, se on hirvittävän vaikeaa. Sama homma on jatkunut aikuisiällä. Töissä, kotona ja harrastuksissa suoritan. En hyväksy itseltäni epäonnistumista. Ja se on hirveän raskasta. Elämä kuitenkin on opettanut, että hiukkasen pitäis höllätä, on paljon tärkeämpiäkin asioita. Noh, eihän sekään oikein toiminut. Otetaan nyt esimerkkinä minun harrastus. Laitan kalenteriin seuraavat kisat, noihin kyllä treenaan ja menen. Kuukautta ennen tajuan, että enpä oo harjoitellu, enkä ees ilmoittautunut.  Hölläsin siis liikaa.  Olen luovuttanut jo ennen kuin olen kerinnyt aloittaa. Pelkäänkö enemmän sitä, että epäonnistun totaalisesti vai ajattelenko, että mitäpä turhaan, voittaa en voi kuite

Haudoilla

 Useimpien joulunviettoon kuuluu hautausmaalla käynti. Se on tapa, joka tehdään, vaikka ei aina juuri huvittaisi lähteä - 20 asteen pakkasella näppejään kylmettämään. Sinne mennään, vaikka joitakin lapsia pelottaa, vaikka joitakin ei juurikaan kiinnosta kuin se uusi saatu peli, vaikka jotkin eivät ole edes tunteneet muistelemiamme ihmisiä. Lapset näkevät asian niin eri lailla. He katselevat hautakiviä ja naureskelevat hauskoille sukunimille. Pienemmät tanssahtelevat laulaen haudoilla, tietämättä, kuinka epäsoveliasta se on. Lapsilla on aito tunne kuolemattomuudesta. Tunne kestää usein pitkälle aikuisikään saakka. Ajatus kuolemattomuudesta alkaa hiipua, läheisten menetysten myötä, ystävän sairastuttua vakavasti tai onnettomuuden sattuessa. Sitä alkaa varovaiseksi, tajuten elämän rajallisuuden. Sitä miettii, mikähän se minun tarkoitus täällä on, vai onko mikään. Äitinä pelkää, että jos nyt kupsahtaa, mitä lapsille jää. Ja kuinkahan paljon sitä aikaa on, kannattaako eläkesäästämistä edes

Joulusiivous

Olen lukenut juttuja, että joka päivä kannattaa järjestellä pikkuisen, niin ei oo sitten siivouspäivänä ihan mahdoton urakka. Ja paskanmarjat. Sen kun aamulla siivoat pöydät, on ne illalla täynnä.  Teinin kanssa kiistellään astianpesukoneen tyhjennyksestä joka päivä. Koirat tuo kilon erilaisia maanäytteitä pihalta tullessaan. Siihen puunsälät ja tuohen palat.  Olen kai laiska tahi saamaton sen järjestelyn suhteen. Itse ajattelen, että olen ehkä luovuttanut tämän taistelun.  Tänään kuitenkin siivosin sohvan alusta niistä kaikista pikkuleluista, kynistä, papereista, kirjoista( älkää muuten koskaan hommatko tällaista sohvaa, missä on maavaraa muutama sentti. Sinne mahtuu kyllä kaikki mahollinen. Paitsi käsi). Sillä aikaa pentukoira pissi makkariin ja mehut lensi oikein sievässä kaaressa lattialle keittiössä. Kirosanat helähti muuallakin kuin omassa päässä. Se siitä taas. Huomenna uus yritys, ehkä ensi vuonna valmista, määttiä jouluksi. 

Väritön pyykkinaru

 Olen usein katsellut pyykkinarua, miten siellä on vain mustaa ja harmaata. Sitä miettii, näinkö väritöntä se arki onkaan. Vuosien varrella sinne pyykkinarulle on ilmestynyt kuitenkin väriläiskiä, pieniä vaatteita, punaisia ja sinisiä. Ne väriläiskät tekevät elämästä rikkaamman. Niissä on rakkaus, niissä on voima, niissä on arki ja elämänilot.  Vaikeina päivinä vaihtaisi ne vaikka viikon Kreikan matkaan, mutta todellisuudessa en halua elää ilman niitä. Ne väriläiskät tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Vielä tulee se aika, kun siellä pyykkinarulla ei enää ole niitä väriläiskiä. Ei ole eteisestä olohuoneeseen johtavaa leluvanaa. Ei ole kasaa vaatteita liian pienessä naulakossa. Ei ole astioita pitkin keittiöitä. Ei ole ääntä, ääntä ilon tai kyynelten. On vain enää minä. Kuuntelen hiljaisuutta, jota en silloin enää kaipaisi. Olen yksin, mitä en haluaisi. Minulla on koko maailman aika siivota, mutta ei ketään joka sotkee. Ihminen ehkä kaipaakin usein sitä, mitä ei ole. Mutta onko se sit

Tikun pelko

 Kirosana korona on saanut ihmisten elämät ja mielet ihan sekaisin, myös minun. Kun elämä supistuu aika pieneen, sitä alkaa pitää hyvin paljon niistä asioista, joiden takia pääsee silloin tällöin pois kotoa. Esimerkiksi työ.  Yhtenä päivänä mietin, et nyt on jotenkin tukkonen olo. Kauhistelin, että onkohan nyt SE vai joku perusflunssa. Karanteeni ja tikku pyllyyn, eiku nenään, olisi siis tiedossa. Ja niin kuin minä olen sitä tikkua pelännyt.  No ei se ollu ees Se eikä flunssa, se oli liikaa ruutuaikaa ja sisällä möhötystä. Tämä hoidettiin raittiilla ilmalla ja muutaman kilometrin lenkillä.  Viranomaisten mukaan matalalla kynnyksellä täytyy mennä testeihin. Mietin, et onkohan siellä meidän terkkarissa tarpeeks matala kynnys, ettei nyt jäis siitä kiinni. 

Se Epäonninen maanantai...

 Kun koira on syöny työkengästä kärjen, tietää, että viikko on alkanut epäonnisen onnistuneesti. Katson koiraa ja mietin, tarjoanko kenkää iltapalaksi. No, ihan hyvä se on, eikun jalkaan ja töihin. Haen lapset hoidosta ja laitan oven kiinni, lasken viiteen, tai oikeastaan kolmeen ja silloin se alkaa. Siitä kiltistä, hyvin käytttäytyvästä hoitolapsesta kuoriutuu siinä kolmessa sekunnissa riivattu minion.  Hän vinkuu, huutaa, heittää ja potkii. Ja se on taitolaji saada tuollainen kiemurteleva minion siihen turvaistuimeen.  Tekisi mieli itsekkin köllähtää lattialla rimpuilemaan ja huutamaan. Mutta niinhän ne kaikki kasvatusoppaat aina sanovat, älä alennu lapsen tasolle.  Alentuisin kyllä, jos jaksaisin.