Epäonnenenkeli

 Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa. Jos minusta tulisi ihan oikea kirjailija joskus. Mutta eihän minun kärsivällisyys siihen riittäisi. Joten tämä blogi tuntui hyvinkin järkevältä. Ja koska, miksipä en jakaisi koko maailmalle omia ongelmiani. Ja jos ette ole huomannut, en ole kovinkaan hyvä minkään vehkeen kanssa. Puolisoni on joskus huomattanut, että ne sormet voisi olla välillä hiukan löysemmällä. Kun puristan kaukosäädintä siis. Eli hirveen huono. Hyvä, että osaan kirjautua naamakirjaan ja vaihtaa oman kuvani jonkun ihanan ruotsalaisen blondin naamaan. Musiikin lisäämiseen instagramiin reelsiin vaatii teinin hermoromahduksen. Eli ei ihan putkeen mene. Olenkin seuraillut muilta vaikuttajilta vinkkejä: Älä kiroile somessa, algorytmit ei tykkää Jaa joka päivä jotakin Instagram hylkää, jos ei jaa videoita säännöllisesti Tykkää ja kommentoi mahdollisimman monia julkaisuja Kysy kysymyksiä, jotta saat keskustelua aikaan Mikä on mennyt sitten omalla kohdalla pieleen? Kirosana heti ...

 En jaksa pestä pyykkiä. No huomenna sitten. En jaksa laittaa astioita. Huomenna sitten. En jaksa käydä lenkillä. Huomenna mä menen.  Huomenna me pelataan lautapelejä. " Sinä sanoit niin jo kolme viikkoa sitten". No katsotaan huomenna se leffa. " Siitä on ko 23 päivää, kun sanoit noin ekan kerran". Se on pitkä tuo huominen. Arkeen paluu on ollut raskasta. Uhmaikäinen on  huutanut itsensä uneen viitenä yönä seitsemästä. Henkisesti suhteellisen raskasta, eikä sitä märehtimistä näköjään voi siirtää huomiselle. Omat unet jäänyt vähiin, vaikka kuinka laitan sen herätyksen ajoissa, ei se näköjään takaa kuin kuuden tunnin unet. Sitä maustoi puolison poissaolo iltaisin. Taistelutahto ja sotamaalaukset maalattiin siis vain yksin minulle. Teini laittaa pyykkiä, kun yritän pärjätä raivoavan, kiukkuisen, huutavan, potkivan ja lyövän otuksen kanssa. Jospa huomenna menee paremmin. Se oli kun vaalilupaus, yhtä tyhjä. Vapaa viikonloppu siis alkoi täynnä iloa ja rakkautta. Mutta jok...

 Pidin tätä kuuluisaa sometaukoa, olin lasten kanssa, irtaannuin netistä ja aikaa jäi elämälle. Todellisuudessa siis roikuin naamakirjassa ja instassa seuraten kaikkia, hiljaa arvostellen. Pidin siis ihan oikeaa lomaakin tuossa. Tehtiin lasten kanssa pieni lomamatka ja kotihommia eli ihan perus. Muistettiin me tapellakin: toinen kiristi, toinen puri. Arvaatteko kumpi teki kumpaa? Sain nukkua prinsessaunia. Tasoittaakseni tilannetta valvoin tietenkin kahteen, sillä kesäyöt, lämpö ja hiljaisuus, jos ei se ketun perkele rääkyisi koko yötä.  Kaikilta osin palasin töihin siis hyvin levänneenä. Aamulla muistin viedä sekä lapsen että hoitokassin samaan osoitteeseen. Siitä se taas lähtee. Arvelin, että onnistuneen päivän päätteeksi teen mustikkapiirakkaa. Otan kuvia someen ja yritän kerrankin näyttää, että olisin ihan hyvä äiti. Lapsi syö marjoja kulhosta ja kysyy, mitä leivon. Vastaan mustikkapiirakkaa. Hän jatkaa syömistä. Piirakastahan se sitten lähti. Ei voinut syödä piirakkaa, ku...

" Kato äiti, sokelimulkku!" Siinä vaiheessa ajatus lähti laukalle ja mietin, että ai sitäkö se tarkoittaa, kun ihmiset käy sokeroinnissa. Heräsi toinenkin ajatus. Tuossa keväällä istuin baarissa, odotellen kavereitani. Jotenkin omasta mielestä kauniina eli tukka ponnarilla ja mekko päällä. Pöydän ohi kulki mies, katsoi minua ja totesi: Pyh. Näyttäen samalla eleillään inhotuksensa minulle. Jokunen vuosi sitten olisin saattanut nousta pöydästä, haukkunut miehen, työntänyt miehen lähimpään olutlasiin (ei omaan totta kai) raaja kerrallaan. Nyt vain hymyilin takaisin. Tylsää tiedän. Mietinkin, että jos tuohon miehen sokeroisi, niin siltäkö se sokelimulkku näyttäis. Oikein makealta ja kutsuvalta. Mutta kyllähän sellaistenkin miesten ympärillä käy muukin kuin kärpästen kuhina. He ovat joillekin naisille makeaa nannaa ja se ilkeä käytös on osa miehisyyttä ja pelkkää itsevarmuutta. Joku aika sitten seisoin kioskin jonossa. Edessäni oli ihan normaalivartaloinen mies. Pukeutunut todella...

 Onnistuneen juhannuksen muistilista: 1. Juhannusjuomat:  Lapsille litratolkulla limpparia, jotta ravaavat varmasti laiturille ja takaisin mahdollisimman tehokkaasti. 2. Paarmat: Lapset saa pysymään kuitenkin sisällä tarvittaessa kissankokoisten paarmojen avulla. 3. Tappaminen: Vaatii kuulema eräänlaista luonnetta. Tehokkaasti niittasin raatoja raatojen perään ilman minkäännäköistä katumusta. Poljin päälle kolme kertaa, ettei jää ainakaan kitumaan. 4. Kärpäslätkä:  Avuksi voi ottaa lätkän ja iskeä vierustoveria, vaikkei siellä tapettavaa ollutkaan. Lauantai -iltana viimestään takavarikoitu, sillä porukka on sitä mieltä, että tulee mieluummin syödyksi kuin lyödyksi. Harmi. 5. Vartaan kypsytys: Uimapatjalla maatessa on hyvä kääntää varras ympäri, jotta paistuu tasaisesti. Sunnuntaina alkaa nahka irtoamaan ihan iteksiään ja alkaa olla valmista. 6. Marinointi: Vartaan voi halutessaan marinoida muutamalla alkoholijuomalla päivittäin. Silloin varrasta saa kypsytellä rauhassa yk...

 Elämä itsessään on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Välillä sellaiseksi selviytymistaisteluksi. Joskus tuntuu, että onko tässä mitään järkeä. Mutta ihmiset tekevät siihen järkeä tai järjettömyyttä. Kun ihminen on katkera naapurille, lasketaanko oma onnellisuus naapurin omaisuuden kautta. Tai kun kadehtii jonkun autoa, olisiko sitä sen onnellisempi siellä audissa. Kun katsoo instaa ja näkee vain täydellisiä kuvia täydellisistä lapsista, ajattelee, että tuskin se homma toimisi sen paremmin muiden lapsilla, tulisi vain edustavampia kuvia. Aina voi käyttää kulisseja. Jakaa someen hienoja kuvia ja piilottaa oman onnettomuutensa. Jättää ongelmat sisälle, painaa ulko-ovi kiinni ja kuvitella niiden hävinneen. Hymyillä vastaantulijalle, vaikka tekisi mieli itkeä. Nauraa, vaikka suupielet ei meinaa taipua. Jutustella mukavia, kun oikeasti haluaisi olla vain hiljaa.  Hartaudella maalatut kulissit alkavat pitää otteessaan. Ei enää uskalla katsoa ulos, koska jos joku näkisi. Ei ole jäljellä...

 Juuri kun uhkasin lähettäväni sen lapsen Afrikkaan, hän päätti sairastua. Hän kaikessa ilkeydessään herätti minut sinä yönä. Tulipunaisena katseli minua ja yski keuhkojaan pihalle. Uitin hänet vicki- purkissa ja sanoin hyvää yötä. Aamulla hän haukkoi raikasta koiralle haisevaa sisäilmaamme tehokkaasti. Pihinän välistä kuulin sanan äiti. Ihan rohkeasti vaan, ei meillä tarvitse ujostella. Soitin kuitenkin lääkäriin ja ehdottomasti olivat sitä mieltä, että lapsi täytyy viedä sinne ihasteltavaksi. Puin hytisevän lapsen autoon ja lähdin ajamaan. Lapsi lauloi takapenkillä ja mietin tulipas hiljaista. Silmät ne päässä vain pyörähti, kun happi loppui. Virottelin häntä ja totesin, jospa nyt et laula. Kotiin päästiin apteekin kautta. Hän vaati tiettyä punaista limpparia, onneksi se oli se kauimmainen lähikauppa, mistä sitä saa. No niin ja sitten päästäänkin siihen lääkkeiden antoon. " En oikeastaan haluaisi. Se on pahaa. Ei pysty. Mahaan sattuu. Ei saa". Noiden litkujen kanssa ei oike...